Mitä siit pitäis ajatella, et kirjailija yhtäkki ja varottamat onki pitämäs kuvatairenäyttely?
Onk se epäilyttävä? (O!)
Onk se luvallist? (O!)
Onk se laillist? (O!)
Onk se hauska? (O!)
Mahtak semmosestaka mittän tulla?

Lähre itte kattoma, sil se selvi!

Kävi siis nii, et Emil Cedercreutzin museost kysytti, jos mää tahtoissin otta yhre heijä näyttelyhuaneist halttu ja tehrä sinne jonkulaise oman kuvallise mailman. En voinu korviani-silmiäni usko. Vaik olen ain ain ain rakastanu maalamist-piirtämist, en ol kaukastaka kutsuhuutto kuullu sisältäni, et tarttis ruveta tairenäyttely tahtoma. Kiältäytyäkkä en malttanu. Uus suunt, tuntematon ja jännä houkutta liiaks - no koiteta!

2018 helmikuu loppu saak on nyy yleisön nähtävil mun maalauksi. Enimmäkses jätepuul: olen penkonu hyljättyjen tupien pihal, tuhopoltettujen taloje raunioil, vinteil ja riihien takakolkis. Vanh, tiuhasyine, tyän ja ajan kiillottama puu, niil olen akryylifäreil maalannu alitajunnan kuvi näkyvil. Linnui, lehmuksi, kaloi, tähtitaivai, hakkuuaukianki maalasin, vaik sitä oli kyl ikävä tehrä. Olen mää ottanu rivin parkkikiakkojaki ja maalannu niil. Napakka koko ja kumma alusta. 

Ilon ja innon vallas maalasin, keksisin, kuvittelin ja annoin töilleni nimi, tämmössi:
Hermoheikon tuulikello,
Ja leppäkerttu valhetteli suut silmät täytte.
95 % marjoist jää mätänemä mettä, kävyist puhumattaka!
Jestas, kui mää häpesin!
Älä luule itteäs liia suureks - äläkä ainaka liian piäneks.


Näyttelyn nimi o yhren tyän nimi. Siin pesäs hautoval naakal tule pualiso ilosel naamal ilmottama: "Rakas, kutsusin meil 100 viarast!" Näitte maalauksien tekemise myätä mun päässäni on käyny ainaki 100 viarast, nykyihmise ristiriitassi ajatuksi kinastelemas. Kui ain täyty valita? Voik rakasta sekä tiänpiantareen niittynätkelmi et rekkoi? Kuis kaua luanto viäl jaksa ihmist? Mitä kaikelaist istu tiukast muistin kellaris, vaik sen jo tahtois unhotta...

 


Täsä kuvas näky yks parhaimmist maalausalustoist: Arabian keramiikkatehtaan taiteilijan tyäpöyrän laatikoston sivut!

 

 

Tein myäski uutismaalauksi. Siäl o mm.
Palvelu on siirtynyt verkkoon.
Venäjä, Amerikka ja Korea meni saunaan.
Robin lähti keikkatauolle.
Presidenttipari sai perheenlisäystä.
(Voitte usko, et tämä maalaus on kaikkist uusimmaisin)


No ni, siis:


Rakas, kutsusin meil 100 viarast.
Runoilija Heli Laaksosen
maalauksia puulle ja parkkikiekolle
24.10.2017-28.2.2018
Emil Cedercreutzin museo, Harjavalta

 


Kattoka nyy: näyttelysali o valtava ja penssel on piän! Onneks ihana-taitava museoväki autta ripustukses.
Täsä ne sommittele hermoheikon tuulikello paikoilles.

 


Minkälaisest aluevaltauksest KIÄLLÄN puhumast, tämä on tämmöne avaus, kurkkaus vaa uurest ovest sisäl, mitä siäl vois olla, mitä siält vois tulla.

http://www.harjavalta.fi/palvelut/museo/ ja https://www.facebook.com/emilcedercreutzinmuseo



Sama aikka viäreisis saleis o muitaki näyttelyi. Tello Anttilan (1942-2011) retrospektiivi ja - mikä sattuma - rekkamaalari Simo Riikosen suuri, huimi maalauksi.



Aikka o helmikuu loppu saak 2018 ja koko valtava museo o viarailu arvone. 

 

Toivottavast sää lukija löytäisit aikka tulla sin Satakunna syräme kattoma, mitä mää koitan kuvillani kertto. Mul on kaikelaissi asioi taas...

 

Heli

 


Kuva: P.Linnunpää

 

 

PS. Tarvittaisko viäl virallinen tiarote?
Aika pitkä se o, mut kyl netis tila o, ei tämä ol mikkä arkkupakastin.

Tosa olis - saa käyttä kaikis asiallisis asiois!

 

TEKIJÄN NÄYTTELYESITTELY 11.10.2017

Rakas, kutsusin meil 100 viarast!

Runoilija Heli Laaksosen maalauksia puulle ja parkkikiekolle
Emil Cedercreutzin museossa

24.10.2017 - 28.2.2018


Kyllä se oli Harjavallan museotoimenjohtaja Flinkman, joka tämän keksi. Kirjoitti yhtäkkiä tavallisena keskiviikkona, että alkaisin koota omaa taidenäyttelyä. Ensin piti epäillä väärää osoitetta. Jos viästin oliki tarkotus mennä vaik Mäkimattilan Kyästil?

 

Kursailun jälkeen… Kiitoksi kysymäst, tahron ainaki yrittä! Paikkana Emil Cedercreutzin museo on minulle erityinen. Onko toista samanlaista tulenkantajaa, taitavaa ja toimeksi saavaa kuin kuvanveistäjä, paroni Emil C. oli? Hänen kokoamaansa talonpoikaisesineistöä ja taiteilijakotiaan olen vuosikaudet käynyt huokailemassa museossa. Emilin tärkeintä oppia olen käyttänyt ohjenuorana elämän valintatilanteissa: ”Memento vivere - muista elää.”

 

Vaikka sanat ovat rakkaimpia maailmassa, myös visuaalisuus on aina kiinnostanut. Olen trampannut kansalaisopistojen akryyli-, öljyväri-, emalointi-, lasinleikkaus- ja grafiikkakursseilla. Päätin Emilin hengessä uskaltaa elää, tarttua tilaisuuteen.

 

Suurimman osa töistä olen maalannut varta vasten tähän näyttelyyn. Kevät, suvi ja syys 2017 ovat kuluneet kummallisissa työasennoissa siveltimien, värien ja palettina toimineiden parkkikiekkojen ympäröimänä. Valaisevaa oli kokea vanha totuus: tehdessä oppii. Pää, silmä ja käsi kehittyvät, kun maalaa maalaa maalaa vaa. Myönnettävä on, että oli aiheita, jotka jäivät toteuttamatta, koska en kerta kaikkiaan osannut maalata yrittämääni, aaargh.

 

Viime tingassa ilmestyi näyttelyn nimi. Yhtäkkiä pajupuun rungolle maalaamani pesän uumenissa hautovalla naakalla on paljonpuhuva ilme, kun sisään pyrkii kaaliperhosparvi, ja puoliso hyväntuulisena hihkaisee: ”Rakas, kutsusin meil 100 viarast!” Tästä tuli nimi helahoidolle. Sadan vieraan kylään kutsuminen on oikea vertauskuva tälle näyttelylle. Maalatessa päässä syöksähtelee satoja uusia ajatuksia, tuulesta temmattuja, ennestään vieraita. Olen tahtomattani kutsunut niitä kotiinkin: yömyöhään sutimista, työintoa, onnistumisen harvinaista iloa, toivottomuutta, uskon puutetta ja huolta siitä, et joku luule, et mää luulen ittestäni jotta.

 

Naakkatyö ja jotkin muutkin teokset syntyivät kuin omia aikojaan, alitajunnasta. Maalasin puulle, kuuntelin, mitä sen syyt neuvoivat ja katselin, mitä alkaa muodostua. Keksin töille nimiä tutkailemalla hahmojen keskinäisiä välienselvittelyjä. ”Ja leppäkerttu valhetteli suut, silmät täytte” tai ”Ko vaan kimalaine ei sais ikän tätä tiättä”. Mitä tapahtuu tarinassa maalauksen ulkopuolella - se on katsojan oman mielikuvituksen varassa.

Sanamaijana, lauseiden kanssa työskentelevänä keksin joskus kielen kautta idun maalaukselle. Kalalokin näköistä ”Palalokkia” oli hauska toteuttaa, ”Yhteislaulujoutsen”-teokseen sain hoilaavat linnut - ja lisäksi sen yhden jurottajan, joka ei suostu laulamaan.

 

Myös materiaali kuljetti ideoita. Kuljin surumielisenä tuhopoltetun vanhan kauniin talon raunioilla. Poimin talteen hiiltyneitä ikkunanpuitteita ja iäksi menetettyjä ovenkarmeja, viereisen hautausmaan metsiköstä löysin luunkin - onkohan se ihmisen, kuka hän oli? Näihin puunkappaleisiin maalasin väheksyttyjä lajeja: pulun, horsman, kotilon ja supikoiran. Kevyemmin miettein rakensin kattoon ripustettua ”Hermoheikon tuulikelloa”. Kumppanini Miikka Lappalaisen talteen laittama iso pyöreä pahvi aivan kiljui keksimään siitä jotakin. Miikkan apu näyttelyä tehdessä kaikkiaan on mittaamaton. Pikkutalot saivat innostuksensa remontistamme ylijääneestä jämäpuusta, sattumoisin talon muotoisesta.

 

Taiteessa sattumat ovat harvoin puhtaita sattumia. Niitä ohjaa tiedostamaton: mielessä vellovat ratkaisemattomat ristiriidat. Ajattelevan ihmisen osa olla kahden tulen välissä, pitää valita kahdesta huonosta vaihtoehdosta toinen. Voiko rakastaa yhtaikaa rekkoja ja kansallispuistoja? Mitä jos kärsii metsänhakkuista, mutta kannattaa puulämmitystä? Saako maalata akryylilla, vaikka kauhistuu merten muovilauttoja? Voiko laskeutua yhtaikaa pioniin ja rinkeplummaan? Voiko haluta irti kuluttamisesta ja olla silti työllään itsensä elättävä taiteilija? Antaako luonto ihmiskunnalle vielä armoa? Miten pitää huolta omasta maastaan ja kulttuuristaan lyömättä silti ovea maailman nenän edestä kiinni? Kaikki 100 vierasta pääni sisällä puhuu yhtaikka. Koetan saada sanoista selvää, hahmottaa maailmaa kirjoittamalla runoja - ja tällä kertaa myös maalaamalla.


Miten katsojat löytävät teemat, saavatko kiinni tarkoituksistani, millaisin omin miettein lähtevät näyttelystä kotiin? ”Näitä näyttelyitä tehdään niille, jotka ymmärtävät”, sanoi Flinkman, ja olen päättänyt uskoa siihen. Ilmotanki sul nyy, hyvä lukija-kuulija-näyttelynkattoja:

 

”Rakas, kutsusin meil 100 viarast!”

 

 

Heli Laaksonen


 

Osa töistä on myynnissä, teosluetteloa hintoineen voi tiedustella museon kassalta.