Ajopäiväkirja

Runonkirjoittajan ajopäiväkirja on sanamaija Heli Laaksosen matkablogi, mielipidealusta, esiintymisraportti tai infokerho. Heli kirjoittaa ajopäiväkirjojaan menoista ja meinaamisista, keikoista ja kaikesta. Lue ilosilmäiset tai paniikintäytteiset kuulumiset - ja säntää vaikka itse runokaravaanin kyytiin!



 


Piirtämis-tarinoimis-vetäytymispäiv Porin narukerän tilois kevääl 2016 - mont kuva ol jo valminas.

 

Mää joka hetki tiärän, et olen sanamaija enkä mikkä kuvaliisa. Erityisest huamaan sen sillo, jos täyty ymmärtä joku asia ilma sanoi, kuvan taik sympolin varas. Bulgarias kävin huumorimuseos (!) mink yks kokonainen kerros ol omistettu omenahuumoril (!). Siäl ol pal paljonpuhuvi vaik sanattomi pilapiirroksi, ja hain epätoivovimmal eres hiuka selitysteksti niist. Mut ei auttanu, silmäl piti ymmärttä. Yhren taulun nimi ol Wilhelm Tellin poika. Siin ol soma, pullukka lapsressu pääkoppa yltpäält laastareis... No ni! Siinäs näitte! Ko olissin kuvan näyttäny, ni kaik olissitte heti ymmärtäny, misä kohta piti naura. 


Viäl hankalamppa o ittes ilmasu kuvil. Ko mää tahron jonku asian sanno, mää sanon. Hajen sanoi muistist ja kirjoist ja synonyymisanastoist - ja saan ajan kans valmist. Kuvan kans on toine. Niin kovast ko olen piänest saak rakastanu färijärjestykses olevi kyni, inspiroivi tyhji piirustuslehtiöi ja pensseleitte valikoittemist, en ol koska teknisest sulavaks piirtäjäks oppinu. Vaik kuin tahtois piirttä ompelukoneen lintuperspektiivist, ei tul mittä. Oliskos ne perspektiivit ja sommittelut myähässi viäläkä?


Ja sit kuitenki... Mitä  oliska mailm, jos joutuis kaik färitki pelkil sanoil kuvailema? Jollei olis hivelevi lantionkaarttei paperil ja vitsikkäi ilmeviivoi?


Nyy olen elämäni ensmäse mukulitten kirjan kuvittanu - näil tairoillani ja koval yrittämisel ja yllyttämise seurauksen. Yllyttäjän oli Wallinin Elina, mun kirjottajakaverini Porist.

Tämä tapaus ja tarina meni nii, et olin mun kirjalliset muijahahmot Sylvian ja Tuijan saanu päähäni joskus tosa loppuvuan 2015 ja piirtäny niist kuvat. Loppuviimetteks kirjan takakantte tul vähä aikusemmat ja ytymmät muijat, mut tommosest söpöstelemisest mää aloti:


Elina väitti, et jos hän kirjottais universumi ensmäsen porimurttese lastenkirjan, ni mää kuvittaissin sen.
Hän kirjot. Mää kuviti.

Ensmäset luannokset sekä tarinast et kuvist tul heti - kirjan pariskunna Mari ja Kari sekä Pirkko ja Pertti oliva kirkkast olemas, ko heil anto luva.
Myähemmi ilmeni, et kirjan nimeks tul Semmoset ja Tommoset. Tapleti arvotus.



Akryylifärit o mul suhteellise uus harrastusmuato, mut olen niitten kans kovaste kotiutunu. Ne kuivuva muutamis minuuteis - hättäse unelm! Harvemi elämäs mittä vahinkos käy, mut täsä see meni nii: Laitlas Poukan talol ol joskus 2010 alkamas kansalaisopiston akryylifärikurssi ja siäl ol yht vail valmis ryhmä paikal. Mää menin muis asiois sisäl ja kurssin opettaja Juhani Nordman villitti munt jäämä kurssitettavaks. Sain heti hyvi perusopei, mink pääl olen myähemmi yritys-erhetys-eiku-oho-tekniikal kehitelly lissä taitoi.

 

Semmoste ja Tommoste ensmäset färikokeilut tein Tukholmas. Oikkiastas olin menos Latvia, mut reisu siirtys, ja mää jäinki pualevälihi. Hajin Odensplani lähettyvilt taiteilijatarvikeliikke ja löysin nii ihani sävyi, heavy body -koostumuksissi maalei, isol pigmenttimääräl. Autuus! Asusin vanhaskaupunkis pikku hostellis ja maalasin ja maalasin, koko valveiloloajan. Ja hajin välil maalauskaupast lissä färei ja sutei.

 
Karin ja Pertin ensmäsel soutureisul ol mukan karppi! Sin see jäi ja siäl se o, kerroste al näkymättömis.

 



Kaikelaissi kokeilui ja kikkoi sai tehrä. Lainata yhre ruskiasilmäse miähen tyäkalui ja tehrä niist paperisapluunoi, et olis eres hiuka uskottava höylä.

 

Valla alus piti keksi tiätyst see, et milt sankarit näyttä. Marist - parturikampaajast - tul jotenki Elinan tätin näköne.
Kari muistutta laitlalaist nokikolari. Pertti putkimiäs o jonku näköne, mut en muist kene! Jos joku tunnnista ittes, ni tule ilmottautuma!
Ja kyl kaunis valkotukkane voisilmäpullan voinasentaja Pirkko sai Elinan äitist jotta vaikutet. Tot kaik kirjas esiintyväl apteekiväelläki esikuvas o.


Yht hauska ko runontekemine o myäski lasten satukirjan kuvittamine siin miäles, et saa luara kokonaise oman mailman, yhtä ei tartte miätti, et onk tämmösel tyypil oikiast näin pitkät viiksikarvat.


Porin vanhan vesitornin sentä pit vesitornilt näyttä - sitä kävin kuvamas harttaste. Ens näyt, et en opi enkä ossa.

Mut valmist tul!

Mää piirsin lisäks jokasen kirjan väli sujautettavaks vesitornimuatose lapsmittarin - siis pituusmita. 150 sentti saak saa käyttä, sen jälkke täyty ruveta itte piirtämä lopui. 


Iha hiuka ylevältäki tuntu, et iha oikkiat kirjakaupat o ottanu meijän Semmoset ja Tommoset hyllyilles - siäl niit o ja tual Elinanki kotosivuil, jos tykkätte tilata. Ja me tiätyst tykätä, jos te tykkätte, lukijoi varte se tehti.) Tualt vaik: http://elinawallin.fi/portfolio/semmoset-tommoset-tapleti-arvotus/



Kirjas o sekä rajumppi kohti, misä päästä haastama riita öisen kaupunkin krillikioskil, et hempiän-romantillisiaki. Vaihtelevaist, välil vähä vaikkia. Nuarison mopoautoi maalasin 2 vuarokaut ja sit ne ei mahtunu kirja...

 

 Elinan lempiaukeama o loppujuhlat, siin o Rosenlewin punanen pataki.

 

 

 

Kuvituksen teon aikan mul selvis käytännön kaut seeki, et samal taval ko kirjailija käyttä lähreaineistoi, voi piirtäjäki käyttä. 
Olin kaua hakenu jotta vähä erilaist asentto noil neljäl hahmoll. 1950-luvun Pellervo-lehren maamiäskoulun oppilaat sai olla mul mallin ja mannekiinin, ko kokeilin uurelaist sommittelu.

 

 Tiätyst netti ol apuna, ko piti löytä vaik see, et milt oikia porilaiine näyttä. Tosa vaihes ne o viäl ilma sinappi!

 

Mul o hilpiä ja jännittyny miäl siit, et kirja o nyy valminas ja ihmisten käsis. Olen jo nähny ensmäset valokuvat, misä mukulil lueta.

 Voik olla kaunemppa! (Kuva: Leena - https://www.facebook.com/SemmosetJaTommoset/ -sivusto)

 
Yllättäes on paljastunu, et teoksen toine iso lukijaryhmä o vanhemmat herrasmiähet. Sopi meil!

 Kyl tämäki syräntlämmittävä näky o. (Kuva: Marketta Nurmi)

 

 

Kuvittajaguru Elina Warsta (ketä o siis eri Elina ko Wallini) o munt neuvonu, et käsi o semmost oppivaist sortti ja silmä kans. Ko piirtä piirtä vaa, ni sitä vähitelle oppi, eikä enä kaik tunnukka niin tyäläält.


Mää koitan pittä sen miäles! Otan välil sutin kätte ja maalan huvikseni-ilokseni vaa.

 

Kirjan lukijoil ja kuvien kattojil jokasel elämyksi ja valotuksi toivotta

 

Laaksose Heli
runonkirjottaja ja kuvanvärkkäilijä

 

 

 

 

 

 

 

 

Ajopäiväkirja alka kerranki ajoasial!

Viime keväste suaritin koval touhul ja suure ääne autokoulus C-korti. Ihan tarkka irea ei ollu, mihe sitä tarvittin, mut varmuure vuaks vaik sihe, et jos tarvita vaik uus ammatti. Kaikelaisten taitoje oppimine o sitäpaitsi ussemiten kiva.


Kuljin silmät auk ja kattelin menopelei - jos vaik tulis vasta joku yhristävä tekijä. Runout ja riisseli. Tul! Joutsas, Kesk-Suames, yhren kirpparin pihal kimmelsi mailman sulosin pikkane kuarmuri. Siin ol kyljes tarroje jälkki Deutsche post ja postitorviki.

 


Kuva: Miikka Lappalainen


Mersu 308, tähtinokka. Ovet ol auk vaik kirppari ol kii. Hanskalokerost löytys rekisteriote ja hualtokirja - ja tosiaanki, 1994 suvest saak see o ollu Berliinis postinjakoauton. Kymmene vuaren pääst siit kulkentunu Suame, ollu seisonnas kaua ja välil pölypussikauppiaan tyäauto! Uskottekste, et mää olen kirjottanu pölypusseist runonki! Mittaris kilometrei ainoastas 87 000 ja alusta nii hyvä, et vois kyl uskokki, et lukema pitä paikkas.


Sulosint riamunkellases kuarmuris ol sen vaihteisto. Vaihteet ol kojelauras siin ration paikal. 1234 ja N niinko Neutraali eli Nvapaa ja R niinko Reward eli Rperuutus ja viäl P-Parkki. Ei mittä harmittavaist vaihrekeppi siin kiusan. Eikä vasemmanpualimmaist poljint. Automaatti!

 


Viimese vaikutuksen tek hyllykkö ja sivukatokseks nouseva kopin seinä. Mitä mahrollisuuksi se anta ulkoilmalukijatapaamisiil!

Kirjahyllyt jo valminas! Lopullisest käyttöirea ei ol viäl valkentunu, mut eikös mahrollisuus lua innovaatioi.

 

 Ei olis millä malttanu varrota aamu, et pääsis laillisest tutustuma ja myyjän kans praakkama.

Klaaran-päivän see ol sit jo mun. Ajelin mont sata kilometri, ja tasasesten kulk vaik ei see varsinaine vinttikoira olekka.
Herättä sopivaisest sääli kanssa-autoilijois.
 

 On sil nimiki valminas, tiätyste. Meil lännes pietaryrtti-nimist kasvi sanota knappikukkaseks.
Ja Knappikukkane o mun ihana kuarmuriki, jos on kiiru, ni Napkuk.

 

Omis nurkis see pit heti kuljetta Kodiksamin koulun pihal syynättäväks - ja äkki sihe kyläläiissi kertyski ihmettelemä!

NO MUT SIT!


Isompkokkone pop up henkisest vaik fyysisest viäl piänemp, o mun upouureuutukaine aputoiminimi Kynälä.
See on alvivelvolline tyäväline, mink otan käyttö, ko tyätehtäväs o huvittamist, kuvittamist taik kirjojen julkasemist.
Saa nährä mitä mun pop up  -kustannuspuuhastani tule... Isokustantaja Otavan kans me olla sovittu, et jos en pärjä, ni sin saa mennä takas, välkommen vaa, hee toivottiva, ja siit o hyvä miäl.


Mut nyy koiteta ihan tosissas itte ens!

Aloteta täst paljon puhutust Sylviast ja Tuijast - kahrest rohkiast ja raikkaast muijast, mitkä seikkaile Sylvia, Tuija ja laulava patja -kirjas, mikä tule julki lokakuus. Seikkailu nyy voi olla vähä liikka sanottu, ko he on piilos sukulaisiltas, etteivä joutuis viättämä mittä seittemänkymppissi. Makkava kahrestas aution seurantalon laval puhallettaval patjal ja puhuva. Puhuva miähist, menneist, peltoautoist, siit mil taval elämä meni ja mitä viäl onka eres... Kirja yhristä näytelmällisyyt ja runoi ja tarinallisuut, see o jopa hiuka romaanihko. Komediallisuut päästään koittama, ko live Sylvia ja Tuija lähte esittämä tätä tiän pääl, kamarinäytelmänä. Ohjaaja-näyttelijä Marjatta Rinne ja lausuntamaakari Eija Nurmio - hurmaavi naisihmissi - ruppe kiärtämä ja otta muntki joskus mukka.


Sylviasta ja Tuijasta sanottua - esilukijoiden kommentteja:

 

”Minulle Sylvia, Tuija ja laulava patja on myös ylistys naisten väliselle ystävyydelle, joka voi olla syvää ja yhtä kantavaa kuin miehen ja naisen rakkaus - ja siitä saattaa seurata jopa elämänikäinen taival.”

”Minusta tää Sylvia ja Tuija iskee johonkin tämän ajan ilmiöön. Nyt on jotenkin aika venyttää naiskuvaa uusille ulottuvuuksille. Ja hienoa, että tässä kirjassa avataan seitsemänkymppisten maailmaa. Paljon olisi kerrottavaa:)”


”Tul nii keviä ja virkune olo! Muutamal adjektiivil: lempiä, hersyvä, lohtuantava, älykäs ja anteeksantavaine. Ja mont piänt kiva juttu ja juju.”

 



Olissin mää voinu jonkun kuvataiteilijanki pyyttä kannen tekemä - ja kyl kävi mont kertta miäles, et kunnen pyytäny!
Iha omien taitoje äärirajoil mentti ko maalasin mummui ja kukkassi ja fasaanin ja siäni - ja taas uurestas.
Paletin graafikko Kaisa autto ja kustannustoimittaja Paula ja monet muut munt kannusti ko epätoivo saapus.
Mut nyy see o valmis ja painotalo BrandId Poris koht puksutta!

Koko Suamen jakeluks olen keksiny koitta simmost juttu, et postkorttifirma Paletti ottais mont laatikollist tota teost ja kiikuttais niit omil myyntipisteilles, vaik mihe Enontekiö Rantakokon K-marketil. Kirjakauppaverko vähenemine nimittäis ruppe jo näkymä siin, et kirjahimoset jää piänemmil paikkakunnil valla ilma! Mist euralaiset osta kirjoi?

 

VIÄL yks kuvittamistehtävä, mink sain. Porilaine kirjottajaihmine Wallinin Elina, mun Hentuliisa-kumppani ym. yltys kirjottama Universumi ensmäsen porimurttese lastenirja ja yllytti munt kuvittama sen. KOKONAS! Joka sivu! Nii synnys Semmoset ja Tommoset - Tapleti arvotus. Sen julkase Wallini eli Eks tykkää! ja lokakuus Turun kirjamessuil sit alka sen taival. Tämmöselt näyttä Semmoste ja Tommosten kansi (hemmeti vaikkia oli piirusta tota Porin vanha vesitorni. Maapallo ol iha lälly sihe verrattuna):

Kirjas o hyvä taittaja Heikkise Sari - huamaatte sit kyl! Wallinin kans me toisiamme sparrata tekemä semmossi jutui, mihe ei oikkiastas rahket riittäis ja käret ulottuis - mut kaikelaist valmistu kumminki...

 

Nyy o sun vuaros, rakas lukija! Ko meijän kirjoi tule ette ja kauppoje hyllyl, tutustu niihi ja hunteeraa, ettei nee vaa olis sul ittelles hyväks taik jollekki muul. Ko nee o juur teil tehty!

 


Heli eli Huli
kuski
kirjottaja
kuvanvärkkäri

 

 

 

 

 

 

 

 

Hei vaa lukija - kuulija!

Kosk olen enssijasest kirjallisuusihmine, runoajatukset ja kolumni-ireat seura jokases tekemises mukan. Helil kyläs -ohjelmanteonki kaikis vaiheis.

Meinasin hiuka syventtä noit päivän ohjelma-aihei teil lukijakuntalaisil ja paljasta jottan kirjallist tausta joka jaksost. Ne ketkä ei viäl mun tekstejäni nii hyvin tunne, voi samas tehrä niitten kans tuttavuut. Näil sivuil kokkon teemoist ja viaraist SYVENTÄVI OPPIMÄÄRI. Uusimmaise uutise laitan ain päälmäiseks.

HELIL KYLÄS - Kiitos ja hyvästimiin! Viimene jakso, 10/10. YLE1. Uusist jaksoist ei puhet ei toivei, tilaaja o eläkkeel, tuattaja uusis töis, kuvaajat omillas, mahtak kettä enä Ylel mul muistakka, ellette lukijat ol heit muistutellu... Mut kirjat, levyt, pulinat, keikat o jäljel - viäl mee mont kertta treffata!

Kuvas: Meijä hyvä sakki: Olli Janatuinen, Pekka Valkama, Annika Grof, Emil Pääkkönen, Baba Lybeck, HL, Vappu Soppela, Miikka Lappalainen. Kuvannu Teemu Keskisarja.

Kaik jaksot Yle areenas viäl kuukaure: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/04/30/helil-kylas

Heli

 

 

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 22.8.2016 YLE TV1, VIIMENE OSA.

 

Äirinkiäl olis kokonaise ohjelmasarjan taik TV-kanavan yksinomane aihe. Niim pal siit olis puhumist, nii mont näkökulma sihe löyty. Kirjailija Tuula-Liina Varis tul näkemyksellissi, vakavi ja riamullissi puhelema. Hän esimerkiks vastas kysymykse, mitä ero o rakasta miäst taik rakasta kiält. Tuula-Liina ja hänen polismiähes saiva jo vuassi sit mun kirjottama runon, misä o parisuhret, small talk -harjotuksi ja kyläs käymisen haave.

 

 

 

Toiset nee ossa

 

Tiärän yhren polismiähe

ketä fanitta

yht kirjottajanaist.

 

Istu takakenos eturivis

ja lystikkyksien kohral katto kuulijoitte ilmei.

Tykkä et kauneint häne naises o nenä

(niin kiva ja kiinostunu ko pesukarhul)

kantta kirjarepui

ja mankku vaa hiuka

et kuin kaik kotokaupunkin kivet pit otta mukka.

 

Toise ihmise ain keksivä jutui

taik tyytyvä olema hilja

mää ole simmone ketä ei keksi eikä tyyry

mut heijän päiväkaffepöyttähäs mää ikävöitte öisi

siäl mul tulis kyl juttu miäle.

 

Ens kehuis korvapuustei ja ottais kolmanne

ja sit siunaltais yhres

et kui lehmä oliva päässy kaurahalmesse

ja et jos menis selvinpäite sekamettä ja tulis juavuksis pois.

 

Hei siäl kupi ääres

mun puhelinumero saa kustantajalt

jos luvitte tämä

voisittekstee soitta

pyyttä munt kylä?

 

c) Heli Laaksonen, Peippo vei, Otava 2015

 

 

 

 

 
Kuva: Miikka Lappalainen/YLE

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 15.8. Skodast, pullast ja ajast.

Emmää Raimo Sailast kyläilemä käskiessän tiätäny, et kutsun samas tulevan ministerin meil. Raimo Sailas - aikanas valtiovarainministeriön kassakaapi avaime vahti - ol sit jännittävä viaras! Kui voi ol yhtaikka kiva ja ystävälline ja Viivi&Wagner-sukalline - ja siltiki ylväs ja viisas?

Sailas tul meil naapurin Mikan arvokkaan-oranssil Skodal - ja sitä ohjas autonkuljettajaks iha oikkiast palkattu Emil. Semmone yksityiskohta liitty tohon tuliaispulla, mink pyysin Sailaksen tuama, et mee liimatti sihe neonpunane -30% tarjousklappu - eiköst hänet tarkamarkamiähen tunnettu. Ministerinki miälest tämä ol kiva piänt huumori...

Yhres tulevaisuusseminaaris mää Sailaksen tapasin talvel 2014 - ja siäl myäski tuattaja Baba Lybeckin - ja sitä myätä ja Baban ehrotuksest ruvettin tätä kokonaist Helil kyläs -ohjelmasarja tekemä. Tulevaisuus ol meil välttämätön keskusteluaihe. Menneisyyren mää kestän oikke hyvi, mut tulevaisuut mää enimmäkses vastustan… Oikkiastas mul on koko aja olemus mystine. Mikä see o? Kummone? Mun toisen runokokoelman, Raparerisyrämen Aik-runos ajattelin ajan jonkulaiseks uteliaaks ukkeliks.

 

Aik

 

Joskus mää makka liikkumat paikalan

ja koita olla oikke hilja

ete aik huamasis munt

ja ruppeis viuhtoman taas ettippäi

ja vaatima munt kans fölisäs murhettuma.

 

Eilä aamuste see onnistus;

mää kattosi vaan peito ravost

ja olin nii hiljaksis

et aik luul etten mää ol viäl kottinkan tullu

ja munt naurutti

ko see ol nii levotoine

komppas mu laatikoi

avo kaapei

polt tupakki

ja koit saar aikkatas kuluma.

 

Kyl see munt siält sit löys,

ketä nyy jaksa iankaike

paikallaska maata.

 

 

C) Heli Laaksonen. RAPARPERISYRÄN. Sammakko 2002

 

 

 

 
Kuva: Miikka Lappalainen /YLE

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 8.8. YLETV1 talon al mönkimisest ja nykyrakentamisest

Talotohtor Panu Kaila o yks mun suurimmist sankareistan! Elelen itte vanhas talos - juur siin misä kuvauksetki tehti - ja luven himokkaan kaik viisaitten kirjotukset perinnerakentamisest.

Jokane ohjelmaviaras tul eri taval meil kylä. Mää ajattelin, et olis jotenki ikimuistokast, jos Panu Kaila löytyis talon alt - sin kumminki täyty jokase vanhan talon hankkijan tutustu. Hiuka ujost mee Kailal tätä ehrotetti - mut en päässy eres lauset loppu, ko see jo sukels meijän talon kissanluukust sisäl. Mää peräs. Siäl ol jännä! Kaila esittel mul erilaissi rakennusteknissi jutui, mist uusimmaine o josta 100 vuaren takka. Siin talon al, juur tuvan kohralt, tul kummalline, puinen putk laattiast läpitte. Talotohtor selvit, et see o yhrelaine pesuviämär: sillon ko viäl permannot pesti kaatamal vet ja hiakka laurotuksel ja kuusehakkoil hinkkamal, ajetti pesuvesi ja röhnä keskilaattian puuviämärin kaut ulos. Mää olissi viihtyny määrättömän kaua siin tiatoviissas seuras, kivijalan viileyres, mut ohjajan ään meijät palautti: HELIJAPANUHETIYLÖSKUVAUKSETONKESKEN!

Seuraval kuvaustauol maanittelin Kailan vintil. Halusin tiättä, et onk meijän talo muinasen savupirti ympärs rakennettu, niinko arvelu o. Hirsikehikoitten perustel näi voi olla. Panul ol pikkane taskukamera mukan ja sil see knapsis kuvi. En tiär, menik nee johonki ”varoittavat esimerkit” -sivul vai mihe. Meil sukeutus hyvä keskustelu rakennusmateriaalien kiärrätettävyyrest, sihe saak ko: HELIJAPANUHETIALASKUVAUKSETONKESKEN!

Koitin maanitel, et Kaila olis jääny meil asuma, mut nii vaa seeki viaras läks.

Sain tält viaraalt juur sen, mitä olin toivonukki: kannustust, ymmärryst, kanssaelämist tähä elämänmuatto, misä menneisyyt ja luannolakei kunnioittavil ratkasuil o iso sija. Mun runoissaki rakkaus perinteist, järjel käsitettävä rakennustekniikka näky, mut kannaotoi sihe o Lähtisiks föli? -juttukirjassaki. Tämmöne on kirjan toisiks lyhkäsin
luku kokonaisuuressas:


MITÄ MÄÄ TIÄRÄN NYKYRAKENTAMISEST?

Myännän et olen ain ollu tämmöne Riuhto-Raija, mut on see vähän kumma et reisuviiko aikan kätte o jääny yks kraana, yks suihkunpirike ja pala suihkukaapi seinäst.


(Ai et kummone o Fölikirjan lyhkäsin luku? Siin o 1 sana.)

 


c) Heli Laaksonen, Lähtisiks föli? Otava 2015

 

 

 

 Kuva: Miikka Lappalainen /YLE

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 1.8.2016, käenkukkumisest ja hahmoje häämötyksist

 

Maija Vilkkumaan mää tapasin ensmäst kertta mun Aapine-kirjan esittelys Turun taiteitte yäs. Hän tul iha eturivi ja kuulustel hyvin tarkast, mitä mää puhelen. Luin Maijal Ä-runon. Ko piti keksi ohjelma varte, ketä muusikkoviaras olis sujuvasanane ja säihkyvä, tul Maija hyvi äkki miäle.  (Toine toiveviaras olis ollu Karita Mattila - olen kuullu et hän puhele leviä kaunist perniöläist murret - mut ei päässy tulema.)


Musiikki o mul tosi hankala asia - mut Maija anto jonkulaise synninpäästön, et ei see haitta! Semmonenki saa luvan olla. Mul on sanat ja kirjat kaikkist rakkaimmat taiteenlajeist ja sen lisäks kaikemoinen kuvataire. Meijän kylil on semmone kansantaiteelline nähtävyys olemas ko Varjeltu kylä, arkinimltäs hahmopelto. Siäl töröttä toist sata kyläläiste ittes rakentama näköispeljätint. O meijä oman kylän väkke, mut sen lisäks esimerkiks Niinistö ja Jenni, kesäpukune Ilkka Kanerva, mun võrulaine runoilijakaveri Jan Rahman ja meijä ikioma Tuattaja-Baba. Se pelto o Kodiksamin patatehrast vastpäät Haantiäl - sin saa ketä vaa mennä kattoma. Olen kuullu, et siäl jossa lymyis geokätköki?

 

Tämmöse Ä-runon mää muute sil Maijal sillo Aapise esittelyis luvin. Se on kirjotettu sil miälel, et mitä mää tahtoissin piänel mukulal sanno - ja mitä mää olissin toivonu, et mul olis sanottu sillon ko mää mukul olin.

Ä


Älä ikä ruppe kärttyseks ämmäks
äläkä ainaka äijänkränäks.
Vaik istuissitte liian kauan kyläs
vaik meniski sult terä poikki kynäs
Vaik käki kukkuis nuati viärest
vaik et sais mittän tolkku kiälest,
vaik äit ällittelis,
vaik mummu mullittelis
ol sää vaa hyväl pääl.

Sää ole nii nätti ko jäneksenkäpälä,
olet täyrelline ympyrä,
äärmäisen tärkiä.

 

 

c) Heli Laaksonen, Aapine. Otava 2013

 

 

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 25.7.2016, superkuust ja pannuklapuist.

 

 

Kuva: Miikka Lappalainen

 

Esko Valtaoja o monel see, mikä ihmisil tule viissast miähest miäle. Tämä avaruusprofessorin viarailu meil naapurin-Mikan lainamopol o ollu varsinki imatemaattisluannontiäteellisest ajattelevie lukijoitte suasikkijakso - mut myäski niitten, ketkä rakasta kirkkai färei ja pannuklapui.

Jakso alka sil, et kuljen yhren toisen naapurin pellos superkuun valos ja huutelen, et Esko tulis hiuka neuvoma kosmisis propleemeis. Eeeskooo! Auttamaaaa!, mää karjun siäl. Vast ko tulin pellolt pois, mul tul miäle, et sen viljelijänki nimi sattu Esko olema... Piti iha mennä sil naapurin-Eskol ja häne Tuula-frouval asiast mainittema, ettei heil jäis mittä epäselvyyt siit, mink tähre runoilija kailotta miähe nime yäs.


Kuvaukset tehti 2014 ja Valtaojal ol sillo viäl se kiva liahuparta olemas. Häne erikoislaatusin ominaisuutes o munst kumminki see, et vaik hän tiätä kauhiast monimutkasistaki asioist, hän saa ne selkkiäst ja nopiast muunnetuks tavallisel ihmisjärjel ymmärrettäväks. Lisäks mun syrämessäni o Eskol semmone erityinen paik, ko hän on kerra yht oikke harmittavaist kolumnisti vaste asettunu kiistelemä ja nous mun kirjottamist pualustama. Mää en ikinä semmossi ihmissi unhota, ketkä uskalta julkisest ja rohkiast olla mun pualellani.

Vaik Valtaoja kirkasaivone onki, kyl mää ohjelmanteon aikan monen kerttan kärryilt putosin - enkä suara sanoe yrittänykkä mittä muut esittä. Avaruus o munt kauhistuttava - ja miälelläs sen runoissani inhimillistänki ja kutistan käsitettäväks. Tämmöne o mun runo kuust, kenel on burn out lähel. 

 

Kiärrä nyy vaa

 

Kuu

tulisiks

tähä

meijä

väli

täki al

tul

 

hui

ko on kylm kylk

an maaihmine lämmittä

älä

häppe

viluas

ykstoikkosuuttas

ei ol meilläkä kaik vuahet koton

ko aamul herät

olet niin kuum

et sulatat hankke

kuumuatosen tuva

tahrot jäär sihe asuma

verhoi ripustama

kaapei sisustama

hakema ratiost lempiasema

mut mil sää jäät

et millä

kuut oroteta

kytätä taival

muutam yä mene siin et

kaik ajatteleva

et olet toispual mailma taik

pilven takan

sumus

sen aja voit pittä kotileiki mun pihal

tulen sun tuppa juama pikkukupeist lumiteet

puhelen kohteliai su mollal ja nallel

istun toppahousut märjiks

kaua et voi väistä

sunt o jo kysytty

itket vattallas pää hankke vaste

et jaksais niit iankaikkissi ratojas

vuarovesien laahamist ko lauttur

muatie mukka muuttumist laihaks ja lihavaks

ainast akkunoitten takka kattomist

 

nii surku tule

voi kuuna kullanvalkiana

otan kainloho

kiippen pihakoivu

ja nostan sunt nii ylös ko saan

kiärrä nyy vaa

koit jaksa loppumatone virkas.

 

En voi sul sanno
Ain saa meil tul

nii mää en san kellä

auttak et kurkotan eväskorin sun kyytti

lohtupulla pittä pyäriän

säälifiltti lämmiän?

 

Ens yän taivaal nouse pualkuu.

Olet vetäny filtin korvil.

 

 

c) Heli Laaksonen, Peippo vei, Otava 2011

 

 

 

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 18.7. Kultarinnoist ja Peipoist.

Lempiä, terävä Anni Kytömäki on kirjailija ja luantokartottaja. Mikä karehrittava ammatti! Linnuist puhumist olis voinu jatka viikon-kaks. Harmi et ohjelma ol vaan pualtuntine. Semmonenki jäi ulkopualel, misä kysysin Annilt, et mitä ihmine vois opetta linnuil. Hänel ol muistaaksen semmone käytännölähene ajatus siit, et esimerkiks valkoposkihanhi invaasio olis helpomp kestä, jollei nee sin tän tekis niit lorttejas, vaan kävis hoitamas asias jotenki siistimmi ja hallitummi yhten paikka. Nii et sillon ko tulla ihmiste alueel, otettais meijän piknik-paikat huamio.

Annin Kultarinta-romaani on yks kauneimppi, mitä olen ikä lukenu. Jäin pitkäks aikka vaeltama niihi hänen tarinoittes metti, 100 vuaren takassi maasto- ja miälemaisemi. Ketä teist o mahtanu sen lukke? Kannattais. Kaupoist ehkä semmose viäl saa ja nyy ei ol enä kirjastossaka niin pitki jonoi, mää luulen. Ei mikkä ihme, et se nous Finlandia-ehrokkaks saak ja sai tiäs mitä Kaarlen palkinnoi. Seittemä vuat Anni ol sitä kirjottanukki - kuvitelkka, mikä pitkäjänttesyys o jolla ihmisil.

En ol montaka runo kirjottanu, misä luanto ei olis mukan - jotenki se on niinko syrän taik ranka, ei mikkä pikkukiva virkistysalue. Linnutki runoihi ussen tahto, nee o mul semmossi sialunlähettiläi. Täsä teil tämmöne haikkia, syksyne linturuno - vaikkei mul ol marraskuist olo eikä juur nyy oikke haikiaka.

 

Marraskuus

 

Lämmitän talon linnunpesil

olen lentän nii mont kertta akkuna päi

et sen kerra ko see onki auk

kuulu kolaus vanhast muistist.

 

Tupantuliaise piretä mu sinisis huaneis

mitkä ei ol sinissi

mut niist pit tul.

 

Mul o nii murhene olo

san

san äkki nii mont älläl alkava linnunime ko tiärät

laulrastas

lepinkäine

leppäkerttu

alotat

eikä pilvi uskal tul

myrsky kiärtä meijän kylä

peippo viä menne mennesäs.

 

 

c) Heli Laaksonen, Peippo vei, Otava 2015

 

 

 

 

 
Kuva: Miikka Lappalainen


Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 11.7.2016, ammattitairost ja ampiaisist.

 

Ko näyttelijä Saarelaise Ilmar tul mun viaraksen, olin melkkest varma siit, et täst tule monen kattoja lempijakso. Niin tuliki! Ei montta nii ihana ol ko Immu. Kui mul just hänen tul miälen kutsu?

Siis Matti Pekka Ilmari Saarelainen - Immu, Juhana, Sisko ja sen veli! Hänesse tutustusin, ko kirjotin näytelmän Lukkosulaa ja lumpeenkukkia Tampereen tyäväenteatteril ja Tampereen teatteril yhteistuatannoks. 2008-2010 sitä ainaki esitetti. Immun lisäks näytelmäs ol Eila ja Esko Roine ja tiätyst Tuija Ernamo. (Sattusiks muute näkemä sen laval?) Komediast on präntätty kirjaki, laitan toho alemmaks piänen katkelma siit.


Ilmarin kans Helil kyläs -telkkarohjelma tehres mää näin iha lähelt, mitä o ammattimaisuus. Varti verra ol kerjetty kuvama, ko ampiaine lens Immun suuhu (mikä ol enimmäkses auk, niinko huamasitte). Ja pist. Antihistamiini, sokerpala, kurkun kröhimist! Kaikil muil tul hualesekanen paniikki: kuis se selviä tost ja kui meijän kuvausten käy! Ilmar parhas mukka esitti et ”ei täsä mittä erityist” ja ”hiukan ko täst tokennuta, ni jatketa vaa”. Hän ol meist kaikkist rauhallisin ja toivorikkaut täys. Siin sit piänen tasaukse jälke kuvaukse jatkusivakki.

 

Mistä ei tv:n kattoja huama, et tota miäst o juur ampiaine akupunkteerannu. Sitä mää sanon näyttelijän ammattitairoks.


Hauskane sattumus ol Helil kyläs -henkilökunnan kokoonpanon kans. Siäl oltti hyvi niukal tekniikal paikal: vaa yks kuvaaja (Valkaman Pekka) ja yks kuvaaja-äänimiäs (Janatuise Olli) (lisäks tiätyst kameran takan ol ohjaaja Annika Grof, tuattaja Lybeckin Baba ja kuvaussihteeri Vappu Soppela ja kuvausjärjestäjä Lappalaise Miikka).  Mut näist juur toi Pekka Valkama ol ollu nupi-nuaren kuvamas Tankki täytte -sarja - ja tuns Immun jo niilt parikymppis-ajoilt! Oli riamukas jällenäkemine.

 

Nii mut siit taannosest Lukkosulaa ja lumpeenkukkia -näytelmäst: kirjotin sihen kaks veljest, ketkä pitävä sekatavarakauppa. Hyvi erilaissi keskenäs. Ilmarin Petter-hahmo levotoine ja päähänpistolline, Esko Roineen Simo-veli rauhalline ja rationaaline. Kirjastoist ainaki viäl Lukkosula ja lumppenkukkassi luettavakses saa, mut laitan näytte nyy tähänki.

LUKKOSULAA JA LUMPEENKUKKIA -katkelma

Petter: Hyvä o! Mää myännä, et mää ole joskus aavistukse maanis-depressiivine ja hiukaverran kaks-suuntasmiälialahäiriöine, mut kyl sääki aika kippi oles, kuule.

 

Simo: Mää! Onk munt järkevämppä ihmist tähä mailma syntynykkä?

 

Petter: Ei ol!

 

Simo: Mitä sää siin sit tuskittele?

 

Petter: Siin see juur onki. Ko sää ole latteus-tylsyssiivine. Laimeus-haaleussiivine. Arkipäiväs-tavanomasussiivine.

 

Simo: Mikä arkipäiväs vika o?

 

Petter: Mikä vika...

 

Sää ole nii helvatan kunnolline, et sää pirät sitä äitin kirjoma huanentauluaki sänkys yläpualel: Aamusta päivä paras. Ja viäl uskot sihe. Sää olet juur tommone… sää ole yä-nukkuja!

 

Simo: Nii mää olenki. Ko aamul aikasi nouse, nii ehtool nukutta. Ja siin välis tehrään tyät. Ensin työ, sitten...

 

Petter:

Ensin työ.

Ensin työ.

Ensin työ.

Ensin työ.

Ensin työ.

Ensin työ.

Ensin työ.

 

Sitten ei huvita.

 

Simo: Nii see mene ja nii sen kuulu men. Ei tän ol viihtymän tulttu.

 

Petter: Kui voi olla ylppi siit, et on tullu maalatuks nynnymbeesseil ja hailukaruskioil ja kukkakaalivalkosil färeil?

 

Simo: Jos ihmiskunta olis tommosten taivarannamaalareitte varas –

 

Petter: Jos ihmiskunt olis sun kaltaste harmahaikaroitte varas, ei olis mittä ihmiskuntta, ko mikkä ei olis tuntunu miltä ja kukka ei olis koska viittiny mittä alottakka, ko huanoste siin käy kuitenki.

 

Simo: Nii. Elämäs käy joka tapaukses huanoste. Ja kaik ei saa eres elää elämätäs loppu saak.

 

Petter: Mee ei voira ol sukku.

 

Simo: Sunt onki löyretty josta teltta-alueelt herätysjuhlie jälkke. Jonku laskutairottomam perheäitin kupeitte herelmä. Luamuluumu.

 

Petter: Mitä mittä! Sää täsä ottolaps ole. Sää olet tullu pankkiautomaatist.

 

* Kling!  Kaupan oven kello kilahtaa.                  

 

Simo: Kauhi! Asiakas!

 

- - -

 http://www.hulimaa.fi/images/Laaksone_Lukkosula_kansi.jpg

c) Heli Laaksonen. LUKKOSULAA JA LUMPEENKUKKIA. Otava 2008.

 

 

 

4.7.2016 Teemu Keskisarja o mun lempihistorioitsijoi ja historia o ollu mun lempiasioitani täsä mailmas.

 


Heli Laaksonen, kuvaaja-äänimies Olli Janatuinen ja kyläilijä Teemu Keskisarja, elokuu 2014. Kuva: Miikka Lappalainen / YLE


Teemu Keskisarja o huippututkija, huippukirjottaja ja olemukseltas semmone ärtsynpualeine. En tahtois ol paikal kuulemas, ko hän saa kii sen tyäryhmän, mikä päätys esittämä, et historia vois ol lukios vapaehtonenki oppiaine. Koko ihmiskunna systeemi perustu tiaronkulkku sukupolvilt toisel. Uus tiato, uus ymmärrys rakentu vanhan pohjal, erhetyste, onnistumiste, menneitten päivie ja ihmiste. Viäl joku uure-lukion-käyny keksi nelskanttisen pyärän iha siit syyst, ettei ol silmä sattunu koska kirja, misä kerrottais, et ko hiuka niit kulmi hio, ni mene pal liukkami. Iha välttämät oli selvä, et Helil kyläs -ohjelmas täyty historiast päästä filosofeerama, ja olen onnelline siit, et Keskisarja suastus meil tulema.


Ymmärrykse lisäks oma ilos on historian tunnul. See o se selittämätön henki, mink toiset tunte herkemmin ko toiset. Mul ittel see o äärmäise oleelline: en pitki aikoi viihry hianossaka ympäristös, jollei mikkä esine puhu ympäril siit, et elämist o ollu ennenki. Lähtisiks föli? -kirjas mää olen kraapustanu mones luvus täst tunttest, siit alkae, et kui mää olen nykyse asuinpaikkani valinnu. Ottei luvust: Mitä mää tiärän koton asumisest 


"Mul on kesken tämä ns. uure irentiteeti rakentamine, ja haeskelen viäl ittekki, ketä mää olen ja mihe mää nyy kuulun. Olen muuttanu yhtäkki mun Varsinais-Suamestan Satakuntta. Raja on 7 kilometrin pääs, mut maakuntalaulut, vaalipiirit, vaakunaviirit vaihtu. Asun Rauman reunoil, Lapin pitäjän tuntemattomil syränmail, saamelaiste muinasil asuinpaikoil. Postosotteks kirjoteta Kodiksami. Kodixma luke isojakokartas. See o suamen kiält! Jonkulaist. Kotopelloi, lähivainioi, oma maat.

Kyläraitit on 1300-luvult, talo 1800-luvult, viimesin remonteeraus sota-ajalt. Akkunanpokat on kruusatui niinko koko kyläs. Huaneil o nimet: kuumkomero, porstokamari, kesäsali. Näi alkuperäsenäs säilynyn talon peräs olis voinu muutta kauemaski. Mut ei sentä lännest pois. Lounais-Suami: mää syrän sää! Tääl on käyny nii Rakennusperintte ystävät ko Satakunna museo neuvojatki karettumas. Meijän tyämäärä ei ol kukka varsinaiseste karettunu. Säälitellä hiuka-vinoi-katoi ja aika-pal-sammaloitunui-tiilei ja meinata, et voi kamala, ettek tee näänny! Jos tekemist olis peljänny, olis muuttanu hissillisen kerrostalon ensmässen kerrokse. Saun ei lämppe knapist painamal, see lämppe klapei traijamal.

Tyätaakan helpottajan o see, et mee lauleta perinnekorjauksen korkkia veisu: Jos joku on ehjä, älä korjaa. Jos korjaat, korjaa niin vähän kuin mahdollista.

Hauskaseks tekemisen teke seeki, et rautkaup on kaukan. Aika pal saa käyttä oma päätäs, ko ei viit joka pulti ja pulikan peräs lähte ajama. Man tager vad man haver, sanois ruattalaine, siis et: Oteta mitä o. Ulkopistorasia o suajattu naulamal sen pääl läpäks vanh nahkakinnas.

Varovaisellaki aikakerroste selamisel löyty historiankirjotust, alapohjan puruist ovikruunu ja katkenne sirpi varrest puumerkki Z taik N. Entisen kuistin paikalt maa uumenist vanh suur avain. Ollek tarkotuksel haurattu vai harttast aikanas hajettu?”

 

c) Heli Laaksonen, Lähtisiks föli? Otava 2015.

 


***


Historioitsija Teemu Keskisarjan viarailus meil o herättäny pal huamio myäski hänen tuloväline. Joka jaksos viaras saapu meil eri pelil. Keskisarjal me ehrotettin traktorin kans tulemist, ja hän heti suastus, vaikkei ollu ikämailmas semmost ajanu. Naapurist saatti lainaks sekä vanh traktor et ajo-opetust Teemul (olis hyvinki oppivaist sortti, ninko kuvist näke.) 

Moniki o arvellu, et kysenen traktor saattais olla juur heijän pappan ikioma entine. Selvittelin tausttiaroi - näitte varas voitte päätel, voik see liipata juur teijä sukku. Tämä sinine söpöläine o Fordson Major, vuasmalli 1951, hankittu Ikaalissi uutenas Heikkilä-nimisel miähel. Siält se o myytty Kankkanpäähä 2000-luvu alus, ja 2004 se o sit tän Rauman Lapin Markkuloitte hellä huama hankittu. Toivottavast näil tiaroil saitte sialurauha!

 


http://www.hulimaa.fi/images/Helil_kyls_Teemu-making-of-traktoriPIENI.jpg
Teemu Keskisarja ja ain-auttavaissi-naapurin-miähi Rauman Lapist. Kuva: Miikka Lappalainen / YLE.


27.6. Kuvataiteilija Katja Tukiaisen
tährittämäs jaksos on pal pihlajanmarjoi somisteen. Sil ol erikoine syy. Keske aamupäivästen kuvauste meijän taivaal ilmestys sähkölinjojen kunnost vastavan yhtiön helikopter - ja siit roikkus vaijerin kans kii jättiläismäine raivaussaha, mil se veteli puustot matalaks sähkölankoje lähelt. Yhtäkki kone lens meijän talon yläpualel, tul lähemmäs ja lähemmäs - ja silpos meijän pihapihlajat pirstaleiks. Olin pihal huutamas täyt päät - mut mihe see mittän kuulus, lähinnä sain suut silmät täytten pihlajan lehti ja oksi ja marjoi, maljakoihinki aseteltavaks. Pihlaja selvis henkis, kasva tänäki vuan. Minus nykyihmisessäki viäl ugri asu: mun syrämest eritoten vei see, et kui juur pyhien pihlajien kimppun käytti.

 

Kuva: Miikka Lappalainen/ Yle

 

No nii mut se ohjelman aihe! Mink tähre juur viisas Katja Tukiaine ol kyläs? Tahtosin hänet puhuma siit, et mil taval taiteilija - taik ihmine yleensäkkä - vois olla ittelles uskolline, mut kumminki otta muut huamio. Tehrä omanäköst tairet, olla tinkimätön, mut rakastettu. Kaua olen jo kysealastanu, et onk oma ittenäs olemine mahrolline ain ja onk see järkeväkä? Katja aihet hyvin käsittele - ja lisäks mul o olemas siit runo, mink nimi o Neuvo.

 

Neuvo

Olet oma ittes vaa.

 

Venun patja ja peito välis mont tuntti yli aamu

pirän kaht tyyny pään pääl

ko miäs kolistele jukurttikuppis kans keittiös

mää en voi mää en voi noust näi aikasi

otan vesifärit mukka ohjausryhmän kokoukse

nualen tyämaaruakalas lautase nuukast kastikkeest

ja viän sen puhtaitten pino

punnitten vihannestiskil pualääne

itteän nuaremppi ja vanhemppi poikki

toi mul toi kans kunnei toiki

ai nii en vissin kerkke teijä seminaarihi

mää pääsin rehurekan kyytis Skoone - hiano paik!

Makkan marketin pallomerenpohjal hiavahtamat

ko lööpeis hajeta karonnut naist.

 

Oma ittes.

Ol itte.

 

 

c) Heli Laaksonen, Sulavoi. Otava 2006

 

 


Heli, Kaunis-hiaho, Tähkä, ohjaaja Annika Grof ja lehmäsijottaja Petri Uusitalo suunnittelemas sisältulo.

Kuva: Miikka Lappalainen YLE

 

Kaunis-hiaho tul meil kuvauksi vaa päivälainaks - tein lehmänkaupa ja kävin maatalousnäyttelys esiintymäs palkkioks siit. Nurmijärvel syntyny, Tarvasjoel elelevä Kaunis ol vuan 2014 nuar, kaikest kiinnostunu hiaho - nyy 2016 hän o arvokas emohahmo. Mää sai antta häne ensmäsel flikalles nime. Siit tul Mugiinmenewä. Olissin tahtonu, et Kaunis olis näkyny joka jaksos - lehm rauhotta ihmise. Runoi olen lehmist kirjottanu ussemanki, mut tunnetuin o vissi mun Pulu uis -esikoisteokse LEHM JA KOIV.


Lehm ja koiv

Mää tahro olla lehm koivu al.

Mää en tahro olla luav.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär-suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil.
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.

Antakka mu olla lehm koivu al.
Viäkkä mu väsyne nahk kamarim permanol,
kakluni ette.


c) Heli Laaksonen, Pulu uis 2000

 

Pulu uis - Raparperisyrän - Vissinkilaulut - kokoomateokses on yli 100 runo ja laulunsanotust vuasilt 2000-2005.
Sammakko 2015

 

***

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 20.6. osa b.
Muusikko Tähkän kans ollan tunnettu 100 vuat, hankalin aikoin ja tähtihetkinäki ystävyys on pitäny. Monelaist ilo, nolo ja piinallist mee olla voittu jaka, sen tähre häpeä-ohjelmajaksos ol hyvä juur Tähkä jututta. Joskus ko julkisuus-raatelemine kävi oikke ankaraks, kirjotin aiheest runo. Peippo vei -kokoelmas ilmestys runo VOI SOITTAJAPOIK. Vähä sil ajatuksel, et ketä meist tääl nyy nii erhettymätön o?

 

*

 

Voi soittajapoik!


Sare ja
sata citypupu
taputtava sun tuva akkunahas
pehmusil käpälilläs.


Nee kaik tahtois syärä sunt
mul riittäis ko laittaissit mul ruakka
ja oletki laittanu.
Hiihtelet lautlattia ylitte
ko Miataa
lempivillasukissas
tuat parsakattila ja voikilo mu ette.

 
Kui sitä taas vois ol nii yksinkertane?
Eik ihmine ikä opi
san nyy Heli?

 
Mää en ihmisest tiär mut itte en opi kumminka.
Voi soittajapoik,
jos oppiski!

 
Hajet lissä voit
ja vilkutat pihan pupuil.
Sul on palkkenkiäl housunpersustas:
olet menny alitte
siit misä ait o matalin.

 

Niihi samohin piiklankoihi
määki ain takerrun
mut mun pairahelm on piremp
voin näyttä viatont kuano.


*

 

c) Heli Laaksonen, Peippo vei. Otava 2011

 

Peippo vei (Otava 2011) - Heli Laaksosenn 4. runokokoelma.

 

 


Juur, iha juur sain kuulla, et Helil kyläs -keskusteluohjelma o jälles tänä suven UUSINTANA framil.
Ma 20.6.2016 alkka Yle TV1:s, ja elokuul saak mennä. Pikauusinnoi KOLM kertta viikos, mikä o mun miälestän suurt liiottelemist. Koittaka kestä!
Nee ketkä kestä hyvinki, ja tahtois lissä, joutu nyy keksimä muut tekemist, kosk upouussi jaksoi ei ol tulos (taik sit Yle o unhottanu mul kertto...)
Jos mun mailmankuvastan tykkä, ni kannatta rynnätä mun kirjoje ääre. Päälmäisen ja sisimmä sisimpän olen kumminki runonkirjottaja.

 Helil kyläs, yle tv1
Kuva: Miikka Lappalainen / YLE


HELIL KYLÄS - keskusteluohjelman UUSINTAesitysajat:

 

20.6. - 22.8.2016

 

TV1 maanantaisin klo 20.00 - 20.30,
uusinta keskiviikkoisin klo 16.20 ja torstaisin klo 6.26


Lisäksi Yle Areenassa 30 päivää,

YLEN HELIL KYLÄS -sivuilta


***

,

TAUSTATIATOI:

 

Helil kyläs -keskusteluohjelma kuvattiin elokuussa 2014 Rauman Lapissa. Pulinan, vieraitten viihdyttämisen ja kyselemisen sekä käsikirjoituksen hoiti sanamaija Heli Laaksonen. Ohjelman on Ylelle tuottanut Zodiak Finland Oy. Ohjaajana toimi Annika Grof, tuottajana Baba Lybeck. Ohjelman ensiesitys oli 5.6.2015. Uusintasuvi 2016.

 

Taustatähtitoimittaja ja kalastaja Vappu Soppela. Tekniikan ihmeet ja näkemysmiähet: Olli Janatuinen ja Pekka Valkama. Maskitaikuri: Miia Gorski. Safööri ja small talk -vastaava: Emil Pääkkönen. Hyvä hualenpito: Tuula ja Esko Seikkula. Mopo ja Skoda Siävilöilt. Topi ja traktor Markkuloilt. Pelakuut: meijä äit lainas. Kuvausjärjestelijäguru, katastrofien torppaaja ja still-kuvaaja Miikka Lappalainen.

 

 
Ohjelmassa nähdään muusikko Lauri Tähkä, kuvataiteilija Katja Tukiainen, historioitsija Teemu Keskisarja, näyttelijä Ilmari Saarelainen, kirjailija Anni Kytömäki, tähtitieteilijä Esko Valtaoja, muusikko-kirjailija Maija Vilkkumaa, arkkitehti Panu Kaila, ministeri Raimo Sailas sekä kirjailija Tuula-Liina Varis.
 

 

Mut kui mää tämmösse olen lähteny?

 

"Välil mää oikke ihmettelen, et kui mää tämmösse olen lähteny. Et käsikirjotin tv-ohjelman ja käskin viäl 10 ihmist meil kylä. Ko ei mul ol ittel eres telkkari, ja jännitän ain viaraitten tulemist ko kani. En ol mikkä ehtoisa emäntäkä, itte saa viaras tuara omat pullat mukanas (nii nee toiki, Sailakse Raimoki). Koko elämäni olen kumminki tykänny olla tekemisis ittiäni viissampien kans – ja siit et saa ilosest naura-kiakasta välil!"

 

Heli

 

 

 

 

 

...annetaan Tuglas-seuran, Helin ja muiden estofiilien kertoa:


Andrus Kivirähk (s. 1970) on Viron rakastetuimpia lastenkirjailijoita. Nyt suomeksi julkaistu, runoilija Heli Laaksosen suomentama ja Joel Melasniemen kuvittama Koiranne alkaa kohta kukkia (vir. Kaka ja kevad) sisältää kaksikymmentä hauskaa tarinaa. Se ilmestyi Virossa vuonna 2009. Seitsemänkään vuoden jälkeen kirja ei ole vielä pudonnut myydyimpien teosten ulkopuolelle.

 

http://d.gr-assets.com/authors/1337250660p8/337614.jpg
Andrus Kivirähk


Kivirähk on kirjailijana Virossa instituutio, hän kirjoittaa sekä aikuisille että lapsille, näytelmiä ja kolumneja. Häntä on luonnehdittu jonkinlaiseksi Jari Tervon, Tuomas Kyrön ja Mauri Kunnaksen risteytykseksi.

Virossa lapset ovat valinneet Kivirähkin kirjan kolme kertaa vuoden parhaimmaksi. Omalaatuisella Kivirähkillä on yhtymäkohtia suomalaisista lastenkirjoista mm. Alexandra Salmelan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia -kirjaan, Ilpo Tiihosen lastenrunoihin sekä Tomi Kontion ja Kari Hotakaisen satuihin.

Kivirähk käyttää selkeää ja lennokasta kieltä, hän kirjoittaa lapsentajuisesti, mutta hänen ehdoton ansionsa on se, että myös aikuiset nauttivat kirjoista. Kivirähkin kirjoissa tapahtuu absurdeja asioita, mutta niihin suhtaudutaan tyynesti. Huumori kumpuaa arvaamattomuudesta ja kummallisuudesta, mutta tunnelmat kirjoissa ovat lempeitä ja hyväntahtoisia. Hänen vauhdikkaat kirjansa ovat vastaus niille, jotka kysyvät, miten saisi pojat innostumaan lukemisesta. Kivirähkin hahmoilla ja tarinoilla on potentiaalia nousta rakastetuimpien joukkoon myös Suomessa. 

*

Andrus Kivirähk ja suomentaja Heli Laaksonen pitävät Koiranne alkaa kohta kukkia  -teoksen esittelyt Suomessa ma 11.4. Helsingissä Viro-keskuksessa klo 14 ja Otavan kirjakaupassa (Uudenmaankatu 8) klo 17. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. TERVETULOA!

 

*


Mitäpä olisi kirjan kuvaus ilman ainuttakaan näytettä? Ensimmäinen kirjan tarinoista luettavaksenne, olkaa hyvä.
(Varotus! Jossa vaihes voi hymyilyttä hiuka):


 Kakka ja kevät

 

 Koira kykki hetken puistotiellä ja meni sitten menojaan.
Sen jäljiltä jäi maahan pieni kakkapökäle.

 

”Voi, miten ihanaa täällä on!” kakka huokaili ja tiiraili ympärilleen. ”Miten sininen taivas! Ja vihreät puut! Ja paljon tilaa!”

 
”Hei tyyppi! Kannattaisi varoa vähän!” huikkasi varpunen. ”Tule pois keskeltä tietä, ennen kuin joku tallaa päälle.”

 

Askeleet jo lähestyivätkin lujaa. Kakka punnersi nurmikon puolelle niin nopeasti kuin pääsi.

 

”Täällä vasta viihtyisää on!” se iloitsi. ”Niin pehmoista ja mukavaa. Perhoset kutittavat leuan alta ja mehiläiset surisevat. Minäpoika kerään tästä pudonneita lehtiä ja rakennan majan. Istun sitten ikkunalla ja ihailen luontoa.”

 

”Kuules kikkare! Ei keskelle nurmikkoa kannata mitään rakentaa”, varpunen tuli neuvomaan. ”Tästä menee välillä ruohonleikkuri. Se jyrisee inhottavasti ja silppuaa kaiken, mikä eteen sattuu. Vaarallinen peli! Mene tuonne sireenin alle. Sinne leikkuri ei löydä. Saat elellä kaikessa rauhassa.”

 

”Voi kiitos, viisas lintu!” sirkutti kakka ja ryömi pensaaseen. Se etsi lehtiä ja risuja ja rakensi niistä itselleen pikku majan. Varjossa oli hyvä istuksia ja hengittää raitista ilmaa.

 

Kakan mielestä puistossa oli hauskaa. Lapset juoksivat ja heittelivät palloa, mummot syöttivät varpusia ja puluja, koirat nuuskivat puita ja nostivat jalkaa. Majan ikkunasta oli jännittävä seurata toisten puuhia. Se kakkaa vain vähän suretti, ettei sillä käynyt vieraita.

 

”Olisi niin mukava jutella kaverin kanssa ja katsella yhdessä ikkunasta ulos”, se tuumi. ”On niin sääli olla yksin. Tulisi edes varpunen joskus käymään. Onko muka reilua unohtaa ystävä tällä tavalla!”

Kakka katseli ympärilleen ja näkikin varpusen. Se keikkui rouvansa kanssa pensaan oksalla ja syötti piipittäviä poikasiaan. Kakka vilkutti ystävälleen ja varpunen nyökkäsi takaisin, mutta ei lentänyt lähemmäksi. Ei sillä ollut aikaa millekään koirankakalle. Varpunen halasi rouvaansa ja kiiruhti hakemaan pojilleen ruokaa.

 

”Olisipa minullakin joku, jota halata”, huokaisi kakka haikeana.

 
Pikkuhiljaa tuli syksy ja sitten talvi. Kakan maja jäi lumen alle. Sisällä oli lämmintä ja kotoisaa. Kakka oli jatkuvasti uninen ja nukkui paljon.

 

Keväällä kakka tuli sulavan lumen alta näkyviin. Se ojenteli ja venytteli auringossa. Se oli muuttunut talven aikana vitivalkoiseksi, mutta sillä oli hyvä mieli. Ilma oli puhdasta, ensimmäiset kukatkin heräsivät. Ja oi! Voikukka lykkäsi itsensä ylös mullasta aivan kakan talon kulmilla!

 

”Hei”, voikukka sanoi vienolla äänellä. ”Onko täällä lupa kukkia? Etten minä vain häiritse.”

 

”Ette lainkaan!” vastasi kakka lumoutuneena. ”Te olette niin kaunis!”

 

 ”Ääh, älkää nyt, ihan tavallinen vain.”

 

”Ei puhettakaan! Uskokaa minua. Olen asunut täällä kohta jo vuoden, enkä ole ennen nähnyt mitään noin keltaista ja kiharaista. Mennään naimisiin!”

Voikukka punastui, mutta suostui. Häät pidettiin heti. Kakka ja kukka muuttivat yhteen. Ne rakastivat toisiaan ja halasivat joka päivä, paljon useammin kuin varpuset.

 

 *

 
c) Andrus Kivirähk. Koiranne alkaa kohta kukkia. Suomentanut Heli Laaksonen vironkielisestä alkuperäisteoksesta Kaka ja kevad. 2016. OTAVA

 

 

 P.S. Koirankukkakirjoi saa kirjakaupast, mut sais meijä Odelmankin kaut tilatuks. Lait hänel sähköposti asiast: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen..

https://www.facebook.com/Odelma-102564676488095/

 

 


Andrus Kivirähkin
kirjoittama virolainen lastenkirjaklassikko Kaka ja kevad,

Laaksose Helin vallan suomeksi suomentama Koiranne alkaa kohta kukkia

sai kuvittajakseen graafikkona ja muusikkona tunnetun Joel Melasniemen.




Lähihaastattelussa Joel kertoo kuvituksen tekemisestä ja omista lukumuistoistaan - sekä arvionsa siitä, voisiko teos nostattaa poikamukulien lukuintoa. Haastatteli sanamaija Heli.


* Mikä näistä virolaisen Andrus Kivirähkin veikeistä tarinoista on
oma suosikkisi? Mikä oli hauskinta kuvittaa?

Susi ja sinivuokot oli varmasti suosikki jos yksi pitää mainita. musta on hieno ajatus, että myyntityöllä ansaitut setelit ripustetaan puihin koristeiksi. Että niillä on myös ja ennen kaikkea koristearvo.



c) Joel Melasniemi 2016. Koiranne alkaa kohta kukkia. OTAVA.



* Olet tiettävästi testannut näitä tarinoita juuri oikealla kohderyhmällä - lapsosilla.
Millaisen reaktion ne aiheuttivat?


Kippurassa nauramista! Tarinoita piti lukea koko kesä ja syksy yhä uudestaan ja uudestaan. Poikani Frank, silloin vielä 4 v., piirsi vieressäni usein omia upeita versioita kuvista. Varsinkin joulupukiksi ryhtynyt kissa oli aivan mahtava.

* Minusta nämä Kivirähkin vitsikkäät jutut voisivat nostattaa nimenomaan poikien lukuintoa. Mitä ajattelet tästä?

No varmasti. Itselleni tuli Daniil Harms mieleen siellä täällä, toki jotenkin lämpimämmässä rekisterissä. Itse luin kavereiden kanssa Harmsia lapsukaisena hullun innolla.

* Mitä välineitä käytit kuvittaessasi? Ovatko nämä peitevärejä, sekatekniikkaa vai mitä?

Pehmeää lyijykynää - ja välillä semmoista rasvaista mustaa puukynää. Laveeraukset tein kiinanmusteella.

* Kerro joitakin esimerkkejä muista kuvittamistasi kirjoista?

Lastenkirjoja haluaisin tehdä lisää, enimmäkseen olen kuitenkin kuvittanut koulukirjoja ja tehnyt lehtikuvituksia. Luen poikani kanssa juuri Tuomas Nevanlinnan Antero joutuu luontoon -kirjaa, jonka kuvitin joskus muinoin. Siinäkin eläimet ryhtyvät puhumaan.

* Mitä itse luit lapsena - tai mitä sinulle luettiin?

Pullero Pallero ja muita loruja oli kova, ja monet Elsa Beskowin satukirjat tuli luettua, varsinkin Auringon muna oli ikisuosikki. Rasmus Nalle oli suosikkisarjakuva ja sitten kun rupesin itse lukemaan, niiin kaikki Jules Vernet mitä kirjastosta löysin. Pupu Tupunat yritän piilottaa lapselta, ne ovat hirvittävän ärsyttäviä aikuisen näkökulmasta. Mutta lapsena rakastin niitäkin.


* Oletko innokas Viron-kävijä? Onko siellä sinulle jotain erityisen
kiintoisaa?

Olen muutamia kertoja käynyt yhtyeeni Scandinavian Music Groupin kanssa siellä keikalla, Tallinnassa ja Tartossa, ja vastaanotto oli mahtava. Tästä on kyllä aikaa. Viimeksi kävin omenapiirakalla Tallinnan vanhassa kaupungissa joitakin viikkoja sitten.




c) Joel Melasniemi 2016. Koiranne alkaa kohta kukkia. OTAVA.