Ajopäiväkirja

Runonkirjoittajan ajopäiväkirja on sanamaija Heli Laaksosen matkablogi, mielipidealusta, esiintymisraportti tai infokerho. Heli kirjoittaa ajopäiväkirjojaan menoista ja meinaamisista, keikoista ja kaikesta. Lue ilosilmäiset tai paniikintäytteiset kuulumiset - ja säntää vaikka itse runokaravaanin kyytiin!



 

 

...annetaan Tuglas-seuran, Helin ja muiden estofiilien kertoa:


Andrus Kivirähk (s. 1970) on Viron rakastetuimpia lastenkirjailijoita. Nyt suomeksi julkaistu, runoilija Heli Laaksosen suomentama ja Joel Melasniemen kuvittama Koiranne alkaa kohta kukkia (vir. Kaka ja kevad) sisältää kaksikymmentä hauskaa tarinaa. Se ilmestyi Virossa vuonna 2009. Seitsemänkään vuoden jälkeen kirja ei ole vielä pudonnut myydyimpien teosten ulkopuolelle.

 

http://d.gr-assets.com/authors/1337250660p8/337614.jpg
Andrus Kivirähk


Kivirähk on kirjailijana Virossa instituutio, hän kirjoittaa sekä aikuisille että lapsille, näytelmiä ja kolumneja. Häntä on luonnehdittu jonkinlaiseksi Jari Tervon, Tuomas Kyrön ja Mauri Kunnaksen risteytykseksi.

Virossa lapset ovat valinneet Kivirähkin kirjan kolme kertaa vuoden parhaimmaksi. Omalaatuisella Kivirähkillä on yhtymäkohtia suomalaisista lastenkirjoista mm. Alexandra Salmelan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia -kirjaan, Ilpo Tiihosen lastenrunoihin sekä Tomi Kontion ja Kari Hotakaisen satuihin.

Kivirähk käyttää selkeää ja lennokasta kieltä, hän kirjoittaa lapsentajuisesti, mutta hänen ehdoton ansionsa on se, että myös aikuiset nauttivat kirjoista. Kivirähkin kirjoissa tapahtuu absurdeja asioita, mutta niihin suhtaudutaan tyynesti. Huumori kumpuaa arvaamattomuudesta ja kummallisuudesta, mutta tunnelmat kirjoissa ovat lempeitä ja hyväntahtoisia. Hänen vauhdikkaat kirjansa ovat vastaus niille, jotka kysyvät, miten saisi pojat innostumaan lukemisesta. Kivirähkin hahmoilla ja tarinoilla on potentiaalia nousta rakastetuimpien joukkoon myös Suomessa. 

*

Andrus Kivirähk ja suomentaja Heli Laaksonen pitävät Koiranne alkaa kohta kukkia  -teoksen esittelyt Suomessa ma 11.4. Helsingissä Viro-keskuksessa klo 14 ja Otavan kirjakaupassa (Uudenmaankatu 8) klo 17. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. TERVETULOA!

 

*


Mitäpä olisi kirjan kuvaus ilman ainuttakaan näytettä? Ensimmäinen kirjan tarinoista luettavaksenne, olkaa hyvä.
(Varotus! Jossa vaihes voi hymyilyttä hiuka):


 Kakka ja kevät

 

 Koira kykki hetken puistotiellä ja meni sitten menojaan.
Sen jäljiltä jäi maahan pieni kakkapökäle.

 

”Voi, miten ihanaa täällä on!” kakka huokaili ja tiiraili ympärilleen. ”Miten sininen taivas! Ja vihreät puut! Ja paljon tilaa!”

 
”Hei tyyppi! Kannattaisi varoa vähän!” huikkasi varpunen. ”Tule pois keskeltä tietä, ennen kuin joku tallaa päälle.”

 

Askeleet jo lähestyivätkin lujaa. Kakka punnersi nurmikon puolelle niin nopeasti kuin pääsi.

 

”Täällä vasta viihtyisää on!” se iloitsi. ”Niin pehmoista ja mukavaa. Perhoset kutittavat leuan alta ja mehiläiset surisevat. Minäpoika kerään tästä pudonneita lehtiä ja rakennan majan. Istun sitten ikkunalla ja ihailen luontoa.”

 

”Kuules kikkare! Ei keskelle nurmikkoa kannata mitään rakentaa”, varpunen tuli neuvomaan. ”Tästä menee välillä ruohonleikkuri. Se jyrisee inhottavasti ja silppuaa kaiken, mikä eteen sattuu. Vaarallinen peli! Mene tuonne sireenin alle. Sinne leikkuri ei löydä. Saat elellä kaikessa rauhassa.”

 

”Voi kiitos, viisas lintu!” sirkutti kakka ja ryömi pensaaseen. Se etsi lehtiä ja risuja ja rakensi niistä itselleen pikku majan. Varjossa oli hyvä istuksia ja hengittää raitista ilmaa.

 

Kakan mielestä puistossa oli hauskaa. Lapset juoksivat ja heittelivät palloa, mummot syöttivät varpusia ja puluja, koirat nuuskivat puita ja nostivat jalkaa. Majan ikkunasta oli jännittävä seurata toisten puuhia. Se kakkaa vain vähän suretti, ettei sillä käynyt vieraita.

 

”Olisi niin mukava jutella kaverin kanssa ja katsella yhdessä ikkunasta ulos”, se tuumi. ”On niin sääli olla yksin. Tulisi edes varpunen joskus käymään. Onko muka reilua unohtaa ystävä tällä tavalla!”

Kakka katseli ympärilleen ja näkikin varpusen. Se keikkui rouvansa kanssa pensaan oksalla ja syötti piipittäviä poikasiaan. Kakka vilkutti ystävälleen ja varpunen nyökkäsi takaisin, mutta ei lentänyt lähemmäksi. Ei sillä ollut aikaa millekään koirankakalle. Varpunen halasi rouvaansa ja kiiruhti hakemaan pojilleen ruokaa.

 

”Olisipa minullakin joku, jota halata”, huokaisi kakka haikeana.

 
Pikkuhiljaa tuli syksy ja sitten talvi. Kakan maja jäi lumen alle. Sisällä oli lämmintä ja kotoisaa. Kakka oli jatkuvasti uninen ja nukkui paljon.

 

Keväällä kakka tuli sulavan lumen alta näkyviin. Se ojenteli ja venytteli auringossa. Se oli muuttunut talven aikana vitivalkoiseksi, mutta sillä oli hyvä mieli. Ilma oli puhdasta, ensimmäiset kukatkin heräsivät. Ja oi! Voikukka lykkäsi itsensä ylös mullasta aivan kakan talon kulmilla!

 

”Hei”, voikukka sanoi vienolla äänellä. ”Onko täällä lupa kukkia? Etten minä vain häiritse.”

 

”Ette lainkaan!” vastasi kakka lumoutuneena. ”Te olette niin kaunis!”

 

 ”Ääh, älkää nyt, ihan tavallinen vain.”

 

”Ei puhettakaan! Uskokaa minua. Olen asunut täällä kohta jo vuoden, enkä ole ennen nähnyt mitään noin keltaista ja kiharaista. Mennään naimisiin!”

Voikukka punastui, mutta suostui. Häät pidettiin heti. Kakka ja kukka muuttivat yhteen. Ne rakastivat toisiaan ja halasivat joka päivä, paljon useammin kuin varpuset.

 

 *

 
c) Andrus Kivirähk. Koiranne alkaa kohta kukkia. Suomentanut Heli Laaksonen vironkielisestä alkuperäisteoksesta Kaka ja kevad. 2016. OTAVA

 

 

 P.S. Koirankukkakirjoi saa kirjakaupast, mut sais meijä Odelmankin kaut tilatuks. Lait hänel sähköposti asiast: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen..

https://www.facebook.com/Odelma-102564676488095/

 

 


Andrus Kivirähkin
kirjoittama virolainen lastenkirjaklassikko Kaka ja kevad,

Laaksose Helin vallan suomeksi suomentama Koiranne alkaa kohta kukkia

sai kuvittajakseen graafikkona ja muusikkona tunnetun Joel Melasniemen.




Lähihaastattelussa Joel kertoo kuvituksen tekemisestä ja omista lukumuistoistaan - sekä arvionsa siitä, voisiko teos nostattaa poikamukulien lukuintoa. Haastatteli sanamaija Heli.


* Mikä näistä virolaisen Andrus Kivirähkin veikeistä tarinoista on
oma suosikkisi? Mikä oli hauskinta kuvittaa?

Susi ja sinivuokot oli varmasti suosikki jos yksi pitää mainita. musta on hieno ajatus, että myyntityöllä ansaitut setelit ripustetaan puihin koristeiksi. Että niillä on myös ja ennen kaikkea koristearvo.



c) Joel Melasniemi 2016. Koiranne alkaa kohta kukkia. OTAVA.



* Olet tiettävästi testannut näitä tarinoita juuri oikealla kohderyhmällä - lapsosilla.
Millaisen reaktion ne aiheuttivat?


Kippurassa nauramista! Tarinoita piti lukea koko kesä ja syksy yhä uudestaan ja uudestaan. Poikani Frank, silloin vielä 4 v., piirsi vieressäni usein omia upeita versioita kuvista. Varsinkin joulupukiksi ryhtynyt kissa oli aivan mahtava.

* Minusta nämä Kivirähkin vitsikkäät jutut voisivat nostattaa nimenomaan poikien lukuintoa. Mitä ajattelet tästä?

No varmasti. Itselleni tuli Daniil Harms mieleen siellä täällä, toki jotenkin lämpimämmässä rekisterissä. Itse luin kavereiden kanssa Harmsia lapsukaisena hullun innolla.

* Mitä välineitä käytit kuvittaessasi? Ovatko nämä peitevärejä, sekatekniikkaa vai mitä?

Pehmeää lyijykynää - ja välillä semmoista rasvaista mustaa puukynää. Laveeraukset tein kiinanmusteella.

* Kerro joitakin esimerkkejä muista kuvittamistasi kirjoista?

Lastenkirjoja haluaisin tehdä lisää, enimmäkseen olen kuitenkin kuvittanut koulukirjoja ja tehnyt lehtikuvituksia. Luen poikani kanssa juuri Tuomas Nevanlinnan Antero joutuu luontoon -kirjaa, jonka kuvitin joskus muinoin. Siinäkin eläimet ryhtyvät puhumaan.

* Mitä itse luit lapsena - tai mitä sinulle luettiin?

Pullero Pallero ja muita loruja oli kova, ja monet Elsa Beskowin satukirjat tuli luettua, varsinkin Auringon muna oli ikisuosikki. Rasmus Nalle oli suosikkisarjakuva ja sitten kun rupesin itse lukemaan, niiin kaikki Jules Vernet mitä kirjastosta löysin. Pupu Tupunat yritän piilottaa lapselta, ne ovat hirvittävän ärsyttäviä aikuisen näkökulmasta. Mutta lapsena rakastin niitäkin.


* Oletko innokas Viron-kävijä? Onko siellä sinulle jotain erityisen
kiintoisaa?

Olen muutamia kertoja käynyt yhtyeeni Scandinavian Music Groupin kanssa siellä keikalla, Tallinnassa ja Tartossa, ja vastaanotto oli mahtava. Tästä on kyllä aikaa. Viimeksi kävin omenapiirakalla Tallinnan vanhassa kaupungissa joitakin viikkoja sitten.




c) Joel Melasniemi 2016. Koiranne alkaa kohta kukkia. OTAVA.

 

 

 

 

Mun pit mennä Latvia, mut meninki Ruatti!

En ruppe sitä pitkällist juttu selvittämä, et kui, meren takan on kummatki paikat ja erinkaltast näkemist täys.

Mut siis Tukholmas olla.


Kuva: Miikka Lappalainen

 

No Skansen! Olin vauvast saak ajatellu, et jos elämäs pääsiski Skansenil! Pääsin! Ja suuret orotukset suarastas ylittys.

 


  M.L.

 

Laaja, hiano, ymmärryksel ja rakkaurel ja hyväl maul rakennettu ulkoilmamuseo-eläintarha. Seurasaari plus Turun Luastarinmäki plus eläinrakkaitten piha.

Omaottama räpsäys. Skansenin mäelt näky yli kaupunkin, funikulari kuljetta.
Toi kirkonäköne o nelikerroksine onni: Nordiska museet!

 

Jos tahto nährä onnellissi kanassi, ni sin vaa. Siäl saa kukotki valita, rakastak nee kanoi vai toissias. Maatiaissikoje ihanuus, hylkeitte vitsikkyys, mustrastaitte rynnimine, kaulushaikaroitte charmi! Hirvet ol remontis, muuten näin kaik mitä tahtosinki ja enemmä. Paakarintupa, savipaja, Värmlanni mettäsuamalaiste riihi.

Kukkokuvan otin itte.


Huamasin, et Ruatis on tapan hyvi monest asiast mainosta, et see o mailman paras, Världens bästa. Ol mailman paras museokauppa ja vakuutuslaitos ja runokirjaosasto. Huipentus sihe, et mainokses luvatti, et tämä o Världens bästa Sverige.


Nobel-museo ol näitte mailman parhaitte museoitte joukos kans. Eläväine opas ja miälenkiintone, erikoine ylöspano näyttelyl. Kaikkie yli 800 nobelistin kuvat ja palkintoperustelut killus liikkuvas köysirata-tyyppises linjastos. Jos olis nee kaik kattonu, olis menny 6 tuntti. Upouus asia, mink Alfred Nobelist oppisin, ol see et hän olis tahtonu runoilijaks. Homma osottautus nii mahrottomaks, et hän mialummin keksis dynamiiti, rakens kauppatrustin ja perust palkinno.

Muutenki esineistö ol jännä. Muistitutkijan ensmäne muistikuva lapsuurest ol leluauto - ja nyy see ol vitriinis. Nobel-hame ja kattaus ol näytteil kans. Olen nyy jo etukätte tutustunu haarukka-veitti-lusikka-järjestykse. Iha varuiks.


 

H.L.  Elizabeth Blackburnin hame ja illallistunnelmi vitriinis.


Gamlastanin opas Michael näytti viininkantajien killan talon ja anto uuren näkökulman kaupunkki: Viinitynnyrit vois olla 600 kilonki painossi. Viininkantajil (raahajil) kehittys erityise hyvä logistine silmä, ko pit miätti, mikä olis lyhkäsin reitti kuljetta tynnyri satamast käyttäjil. Parhas tapaukses ol liävä alamäki, mist vois kiärittä. Jos reiti suunnittel huanoste, ol pystysuara ylämäki taik niin piän porttikonki, et tynnyri men sin vaa sivuttais.

 H.L.

Kävin seittemäs museos. Nordiska museet olis ollu ihanin - koko Pohjolan kulttuurhistoriallinen katsaus - mut heil ol tullu joku ajatusvirhe. Ruattalaiste hiihtoloman kunniaks hee ol tahtonu jotenki muista mukuli. Järjestämäl siäl kiviholvies al JÄÄDISKO. Eurohumppa sois, diskopallo pyäris, färivalot vilkkus ja suurjumputus karjus kaikkial nelikerroksise museorakennukse sopukois. Museot o niit harvoi paikoi, misä ihmine voi olla ihmiste ilmoil - mut silti rauhas, hiljasuures, vaimias valos. Olin ajatellu olla Nordiskas pual päivä, mut 2 tunnis kiärsin kaik. Keskittymine ja ajatuksissas olemise ilo ol viäty.

Kysymys Nordiska museeti väel (keit varmaanki tääl Ajopäiväkirjois uskollisest viaraile): on kaunist ajatella, et lapsillekki täyty lomariamui tuatta. Mut onk suurkaupunkin kasvateil kaikkist eniten tarvet hälyst, riahumisest, vilk-välkytyksest, we are the heroes of our timeeeeeeee

Voiskos joku salitreenipaikka vastavuarosest järjestä omis tiloissas päivän, mink aikan katota seittemä esinet paikallas seiste, hiljasuus ympäril, kuljeta miälkuvis kotosil järvil, mailman meril ja vuassatoje läpitte?

 
H.L. Jäädisko vuassatases holvisalis.
Eik riitä et kauppakeskukset on täys meluvalo?


Varma sen o jo muut tiännykki, et olen kansainvälisen tason reppana. Ko ittekseni kuljin, eksysin mont kertta päiväs ja ehtoos. Kartta ol koko aja mukan - paperinen tiätyst - mut mitä see autta ko ei stemma mailman kans. Itteluattamust mul kyl näky oleva. Ain ko tulin taas vallan toissen paikka ko mitä luulin, epäilin ensmäsenä, et kartas on painovirhe. Sit epäilin, et joku o kääntäny kyltti. Kolmanneks epäilin et katu o siirretty. Neljänten vaihtoehton tul miäle, et jos see olenki mää, ketä o lukenu kartta vääri!


Täyty sanno, et katui iha oikkiast oliki siirretty. Nyy ko ei ol varsinainen turistiaik, kannatta tehrä kaikemailman katuparannuksi, ko o vähemmän tonttui tiäl. Tukholma tapahtu mones kerrokses, laajoe, pitkie ja korkeitte rakennusten
keskel. Sergelist pit lähte raitiovaunu Valdemaruddeni juur täl kohta:


H.L.


Monivirikkeises isos kaupunkis on koko aja niimpal katottava, et en ollenka muist, et piti jotta ikävystyttävi katunumeroi tarkkailla. Nuar kerjäläisnaine vilkutti mul ilosest! Vitivalkoseks maalattu miäs tul vasta. Kuninkaalliste henkikaartilaiste marssi. (Nee muute marssiva yht hyväs ryhris pimiäl linnanpihallaki, vaikkei kukka näe - paitsi mää, ko olin valveil.)

 
 H.L.


Usse olen eksyny, mut ikä en ol eksyksi jääny. Vasastanin meinasin. Pimiä ol jo tullu, ko malton vihro viimen tulla pois kaupunkinkirjastost. Sil aikka hotellin ja mun väli ol tullu 5 tiän risteys. Neljäst mää olen selvinny, mut viis ol liikka. Kävelin jokast katu vähä matka, mut mikkä ei ruvennu näyttämä tutult. Mun hämäränäkö o myyrämiinusseittemä, ja jokast kyltti piti mennä taskulampun kans sojottama. Tul epätoivo. Menin penkil istuma ja pitelin päääst ja pipost (oranssist) kaksin käsin kii. Jos vaik ajatus tiivistyis, ko sitä purista ulkopualelt?


Penki viäre tul nuarmiäs, teini oikkiastas. Kysys Need some help? Oma-alotteisest teinipoika tule kysymä, et voik autta. Voi rakkaat ruattalaiset, kui hyvi olette mukulanne kasvattanu! Mää sanosi et jees ja hotellin suurinpiirttese osotte. Teini huitos suuntta. Sit see kattos mun öö:n muatost naama ja sanos: Let mii teik juu teör. Ja talutti munt hotelli ette (100 metrin päähä). 

Kättelin ja kiitin ja kehusin!

Ja eksysin seuraavan päivän samas paikas. Harmitti tiätyst semmone ajahukka, mikä mene hortoilemisse, ja lisäks pelotti koko aja, ettei see sama poika vaa näe munt taas. Vois talutta ihan toissen paikka.


 

 H.L.

Ko hotellis men aika umppe, varasin toise. Nuukan ihmisen tiätyst syynäilin, et onk jotta erikoistarjoust. Oliki. Ihan Gamlastanis, mun lempparipaikas. Jo luakkaretkel olin siit hurmoksis. Golden Goat ol paika nimi, ja matka Suurtoril 8 metri, Kuninkkalinna 200 m. Siin saman päivän syntyski sit uus Oscar tähä mailma, ja lehtie-kanavie lisäks baarie liitutaulutki ol täys onnittelui Vickanil ja Danil.

Hotelli ol kiva, munt piretti ko kaua orotettu viarast. Semmosen pikkuseika olin jättäny huamamat, et vessat ja suihkut on koko hotelli yhteset. Mut kosk ei ollu mikkä sesonk, hyvi see meni niinki, pyheliina ympäril käytävil hiippailles.


 ***


Viäl viimetteks ennen kotti lähtö huamasin, et elokuvateattereis esitetä ruattalaine komedia En man som heter Ove. K11 oli merkintä, ja päättelin siit, et mää hellämiäliki pystyn sen kattoma.

Lipumyyjä ol vissi ajatellu, et helpomp o siivojan imuroitta, jos laiteta kaik asiakkat saman klimppi istuma. Salis ol kolmasosan täyrelt ihmissi - kolmes penkkirivis. Munt myyjä ol laittanu kahre ruattalaisen pappan väli.

Oikkial pual istus kahreksankymppine hiljane miäs, sil ol puvuntakki ja Maraboun suklaaknapei. Vasemal pual ol vilkas seittemänkymppine. See katteli mun mantelipussin aukinykimist ja päivittel huanoi nykypussei. Mainoksi see ihmettel samal innol ko määki, nauretti iha samois kohris (voi olla, ettei silläkä ol telkkari koton, ko samal Ikean mainoksel hörötetti.) Tämä pappa ol tosi hyvä elokuvaeläytyjä. Hörähtel ain ko hiukanki ol syyt, säpsys tualiltas, ko joku ol vaaras taik peruutti postlaatikko. Rupes itkemä, ko filmin sankariki itk. Huutel hissuksis piäni välihuutoi Oj! Huj! Härregud! Ja yhtys soundtrack-laulu: Maybe I did not treat you quite as good as I should. Hiljanen pappa mun viäres nauro kerra ja monen kertta kuivas silmi.

Mun tarttis ussemi elokuvis istu. Filmiki hyvä ol. Mut nee pappat!

 

Heli

 

Jestas ko tul sepustust. Niinko olissin jo alottanu Lähtisiks föli 2:n. Mut emmää sunka sitä ennen kirjot, ennenko kaik o lukenu ensmäse.

 

 

 

 H.L. Kuninkaanlinnan joutsenet, nokikanat, naurulokit, telkät, sinisorsat...

 

 

 

 

 


Juna läks Kalaranna asemalt toukokuus 1991. Siin kyytis ol kaks uuskaupunklaist ylioppilast, ketkä ol päättäny, et olis yhres kiva mennä Turun yliopistol kattoma, milt suamen kiälen pääsykokke näyttävä. Mää tiätyst flikoist toine. Syksyl sit alkova opinno - mun nimi ol listal! Pakollisil sukulaiskiälikursseil tul ette viron kiäl. Sihe mää rakastusin oikopäät! Läksin Viron-maaha opiskelema, tutustusi ihmissi, rupesin kirjottama runoi, sain niit käännetykski, ilmestys Maapuupäiv, Võrun murttel kirjottava Rahmani Jan tul tutuks ja ystäväks. Runoreisuillan Baltias treffasin latvialaisen Guntars Godinsin - ja hän Rahmanin mallin mukka luateislatviois kokonaisen kirjallise verra runoi ja houkuttel munt Ventspilsin kirjailijatalol viarailema. Siäl vastpäät illallispöyräs istus Bulgarian Marin Bodakov, kirjailija ja kirjallisuuren tutkija, ja rupes ihmettelemä, et mitäs kummallist siäl toispual oikken käännetä. Mee autetti hänt laittama bulgariaks Lehm ja koiv - ja hän lykkäs sen omil fb-sivuil. Mink kimppu hyäkkäs Faber-kustannukse Neyko ja kiljasi heti, et äkki lissä näit. Ja sen tähre o nyy käännetty 70 mun lounaismurtteist runo bulgariaks, keskkokkosel slaavilaissukusel kiälel, mitä puhu yhreksä miljona ihmist, mitä kirjoteta kyrillisil kirjaimil, kolmelkymmenel erilaisel aakkosel. Крава и бреза eli Lehm ja koiv. (Täsä siis tämmöne lyhkäne versio siit kui yks asia viä seurava).

Bulgariast tul postlähetyksen (kest 19 päivä!) kirjaknippu, viinei, lehmällekki oma muki, ja nii soma paikallise runoilijan Marian tekemä nukke. Kuva: Miikka Lappalainen.

 


Pääosan käännöstyäst teki valosilmäne ja kirkaspäine Rosi eli Rositsa Tsvetanova - täsä hee on Marin Bodakovin kans kirjan julkkareis marraskuus 2015 Veliko Tarnovos.


Kuva: Faber-kustannus

Kuva: Faber-kustannus.

Niin kummalt tuntu kattel tämmössi kuvi, misä viaraitte maitte nuaret pitä mun kirja käres ja pyrski!


Kuva: Faber-kustannus.

 

Yhren kerra me olla vaan tavattu Rosin kans, kirjamessujen kohinas otti kuvan Kopran Tarja Otavalt.
Sähköposti o lennelly sitäki lujemmi. Rositsa ossa suame ja oppis lounaist kiält, mut välil pit täsmennel. 
Runokiäl anta iha omi vaikeuksias kääntäjäl. Mut on see sitkiä ja hurja muija - 70 runo!

Tämänkaltassi keskustelui käytti:

ROSI: Suve ensmäne -runo: "juur tuliva suve ensmäse varpusekki uunist ulos" -
miksi varpuset tulevat uunista ulos, kun emme syö varpusia? Mitä haluaisit sanoa?

HELI: Täsä on tämmöne vitsikäs viite yhte lasten pihaleikki, mut see ei ol
oleelline. On olemas leikki "viimeinen pari uunista ulos", jossa toiset
lapset ovat uunista valmistuvia leipiä ja yksi on leipuri joka yrittää saada kiinni.

Tämän voi käänttä iha yksinkertasest, et 
Kesän ensimmäiset varpusetkin kuoriutuivat juuri.
 
ROSI: Yäkiitos-runo: "Olissin mää papinki saanu, mut ei see hualinu" 
- onko tämä
idiomi? Tai jos emme ymmärrä lausetta kirjaimellisesti, mihin se liittyy? HELI: Tämä on lounaissuamalaine sananparsi - Olisin minä papinkin miehekseni saanut, mutta ei se huolinut minusta. Siin on tommost vähä itteironist huumori,
vrt. olisin kyllä yliopistoonkin päässyt, mutta kun eivät ottaneet...
 
***


Kirja on painettu kauniste - on kiilto ja folio ja kankasvahvike -
ja taitettu hualel ja KUVITETTU nii surrealistis-kiinnostavast,
et mul ei olis miälenkän tullu. Kuvittaja o nimeltäs Silviya Kaloyanovi.
Tämä runo o Suami o essumuatone maa ja sää asut toise reuna helmas:

 

 

Aapisestaki pääs mukka yks runo, K. Kani kirjot kunnajohtajal...

 

Kustantamon tirehtööri-Neykon kans on sähköpostil jatkettu: kummone vois kokoelma olla, ja löytyiskös sil enemän ko kolm lukija ja kosk ja kummottos kirjaesittely hoituis. Meijä yhteinen kiäl o engelska - ja voi jestas ko mää ja lehm olla saattu plarata sanakirjoi yäkaupal, ko on koitettu saara aikaseks semmone viästi, misä tulis asia selväks ja älyllises vaikutelmaks eres sikses hyvä. Teokse nimi, Крава и бреза, Lehm ja koiv, tul päätetyks siin samas.

Ikä en ol Pulkarias käyny - hiano päästä! En ol viäl Neykol kerjenny ehrottama, et sit ko tosa keväste lähretä siäl Balkanil kirjakiartueel, ni mul olis jo keikkapaikka katottunas. Plovdivin kaupunkis o roomalaisaikkane amfi-sorttinen teatter, mikä o suunnitelttu alunperin 5000-7000 kattojal. Ni mialuite sin lavarunoilema.

Tual mää vetelisin.Kuva: Official tourism portal of Bulgaria



Mitä mää tiärän Pulkariast?

Tämä rotla laitetti kirjan viimeseks luvuks, et pulkarialaiset ittekki tiätäissivä kui hiuka:

 
Mitä mää tiärän Bulgariast? Et siäl o Sofia, Varna, aurinko, jogurtti!
Nämä o varmoi! Rositsan kans meil o ollu avartavi keskustelui mitä
kummallisimmist aiheist käännösonkelmi ratkoes. Nykyäs mää tiärän jo
senki, et Bulgarian kansalliskoir o sarakatsaninkoira ja et teilläki on koivui.

 Aika ohkane o mun tiatomäärä erelleski. Joku päiv mää viäl tulen ottama
paikan pääl selvä! Mut mitä mahta bulgarialaiset tiätä Suamest?

 Onneks runous on universaali: on kiäl taik kansalaisuus mikä vaa, ni
yhteist meil on kotoikävä, huali, elämänriamu, ilo maailman kauneurest,
toise ihmise lämmin kylki. Ja see, et joskus tahtois olla vaa lehm, nukku
päivuni suuren puu varjos, ilman ihmisenä olemisen taakka.


***

Kovi hyväl ja orottaval miälel olen tämmöse yllättävän käännöksen tähre.

Kiitos kaikil ko o eresauttanu!


Ja lukijat hei: Jos tunnette pulkarialaissi, ni sanoka heil, et kirjakaupast saa nyy suamalaissi runoi.Ei meilt mut siält!




Heli


 

 

Joka maas o omat kahtalaisuutes - tual yht, tääl toist, siäl loisto, tual kurjuut. Viros ei tartte pittä ko toine silm auk, ko nee jo näke. Täsä o joulukuinen kuvapari - yhrest ja samast maast, samas ajas:



Tartu ülikooli aula eli Tarton yliopiston juhasali. 


 Karjanvapautta Tarton-Rakveren välistä.


Sivistyst-estetiikka-loisto ja alkukantasuut-vähävarasuut-vaatimattomuut.
Selline on minu Eesti.


Kaik kuvat: Miikka Lappalainen.


Mul o ollu oikke Viron-kuukaus: ens Rahmani Jan tul meil kylä ja esiintymä niin Turu Runoviikoil ko Raumal Suomi-Viro-seuran ehtoossaki. 

 



Ei vaan puhettaka, et hän olis saanu lopu aja rentouttu: heti laitetti hommi ripustama meijän kylä jättihimmelei. Niist o lehristöki innostunu, esimerkiks Alasatakunta kirjotti näi:

https://ls24.fi/uutiset/jattilaishimmelit-syttyvat-ylisenpaan-kylien-pihoihin

(Tekst ol kyl mun tekemä, mut ei see nii nuukka ol nykypäivän lehrilläkä, et kene nimi juttus laittama.)


****



Sit ol ohjelmas Tarton-matka. Munt Suame-instituutti maanitteli itsenäisyyspuhet pitämä
(sen näette tosa yläpual - mittän puhtakskirjotusversio ei ol, avainsanojen kans suju parhate.)

 

Houkutuslintun ol ihanat Soomepoisid - vapaaehtosest jatkosoras Suame rintamal taistelle sotamiähe. Nyy jo yhreksänkymppissi ja nii hurmavi!

 




Paikallisleht Postimees kirjotti meijä itsenäisyyspäivän viatost:

http://tartu.postimees.ee/3423045/soomepoisid-veedavad-ohtut-soome-luuletaja-seltsis

 

 
Lissä kuvi Suomen instituutin fb-alpumis, tual:
https://www.facebook.com/media/set/?set=a.935561179842783.1073741847.160467137352195&type=3

 

 

Puheaihen ol kaik hyvät i:l alkavaiset sanat. Itsenäisyys  - iseseisvus. Olektee esimerkiks tiänny, et itse-sana o oikke vanh suamalaisukrilaine sana ja sen alunperäne merkitys on tiättäväst ollu sialu?

Lisäks kaunei i-sanoi o isänmaa - isamaa, ihmine - inimene, ilo - ilu (mikä merkitte kyl kauneut).

Kamal sana, ilonviäjä o ittestäs selvä, iseenesest mõistetav.

 

Nii hyvä miäl mul tul meijän piänist kiälist, piänist maist, sit et on kumminki selvitty - eikös tulla viäl selviämänki. Ja auteta toissi pysymä pystys kans. Sitäki see iseseisvus - itse seisovaisuus, omilla jaloilla pysyminen - tarkotta.

 

 Heli